Maanantaina aamupuolella päivää ratsastivatkin kuningas Kaarle ja Pekka Stålhammar rinnatusten; mutta kuninkaalla oli sarkaviittansa yllään, niin ettei kukaan muu kuin eversti tiennyt, kuka hän oli. Björkmossassa he pysähtyivät. Siellä kävi veronkanto parhaallaan, ja Polycarpus Skroot istui niin mahtavana ja pöyhkeänä pitkän pöydän päässä ja otti vastaan rahoja minkä ehti, samalla tehden muistoonpanojaan kantoluetteloon. Hän ei edes hievahtanutkaan noustakseen ylös ja tervehtiäkseen, kun vanha eversti saapui, ja vaatimattomalle sarkaviittaiselle miehelle hän tuskin soi katsettakaan.
Kuningas sai siten tilaisuuden huomaamatta tunkeutua aina voudin tuolin taakse, jonne hän istui penkille, seuraten voutia suurimmalla tarkkaavaisuudella. Lopuksi huusi hän ratsutilallisen lesken, jonka ratsumies ratsasti everstin vaatteissa, mutta lisäsi:
"Jaa, ei maksa vaivaa huutaa häntä, hän saa lähteä talosta!"
"Voitte lukea tämän ensin", sanoi eversti ja jätti voudille kirjeen.
Tämä otti ja luki sen. Se oli ratsutilan lahjotuskirja lesken pojalle, ja kirjan mukana seurasi määräys kuninkaan käskynhaltialle, että hevonen ja tamineet olivat köyhän lesken puolesta maksettavat kruunun varoista. Vouti näytti sangen nololta ja antoi kirjeen takaisin, lyöden samassa kiinni rahalippaan kannen ja kantoluettelon.
"Joo, on sekin lain ja järjestyksen ylläpitämistä!" jupisi hän itsekseen, samassa nousten ja aikoen tarttua lippaaseen.
Mutta silloin oli lippaan kannelle jo laskettu toinen käsi, ja kun vouti kääntyi, näki hän vaatimattoman sarkaviittaisen miehen seisovan siellä niin varmana kuin aikoisi hän pitää lippaan, vieläpä tungetteleva vieras uskalsi lausua:
"Tämän otan minä huostaani!"
"Minä olen kruununvouti täällä!" karjaisi Polycarpus Skroot. "Ja tahtoisinpa nähdä sen, joka voi ottaa minulta tämän lippaan!"
"Mutta minä olen Ruotsin valtakunnan kuningas!" vastasi kuningas ja avasi viitan, jotta jokainen saattoi tuntea kuka hän oli. "Ja te, vouti, saatte tehdä minulle tilin voudintoimestanne…!"