"Onpa se merkillinen kirje, rikas Lauri", sanoi Pekka, punniten kirjettä kädessään. "On varmaa ettei isä olisi sitä kuunaan vienyt perille!"
Taasen kuuluivat tukahtuneet valitushuudot, ja Pekka oli nyt huomaavinaan, että ne tulivat alhaalta päin, mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään, ja rikas Lauri seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Nopeasti pisti hän kirjeen taskuunsa ja juoksi ulos. Talonpoika seurasi kuitenkin häntä ja seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä, kun hän loittoni puiden väliin.
Pekka katsoi vähänväliä taakseen, ja tuskin näki hän, että rikas Lauri oli mennyt sisälle, kun hän hiipi takaisin ja poikkesi syrjäiselle polulle talon takapuolella. Siellä kiipesi hän kuin kissa aidan ylitse ja saapui niin huomaamatta tuparakennuksen päädyn luo, jossa rikkaan Laurin kamari sijaitsi ja jossa hän luuli kuulleensa nyyhkytysten ja itkun ikäänkuin nousevan maasta. Hän hiipi aivan tuvan harmaaseen kivijalkaan kiinni, ja hänen onnekseen oli täällä vahva varjo, jotta oli vaikeaa erottaa hänet maasta harmaassa sarkatakissaan. Hän pysähtyi vähänväliä ja kuunteli, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän luuli kuulevansa saman äänen harmaan kivijalan sisäpuolelta.
Samassa kuuli hän nopeat, miltei hiipivät askeleet päätyseinän nurkan takaa. Hän painautui pitkäkseen aivan liikkumattomaksi, mutta kaikki hänen verensä syöksyi niin kiihkeästi sydämeen, että jos joku olisi hänet nähnyt, olisi hän pitänyt häntä kuolleena.
Mutta askeleet pysähtyivät, ja hän kuuli pidätetyn äänen, jonka hän tunsi selvään rikkaan talonpojan ääneksi, lausuvan seuraavat sanat, jotka tuntuivat nekin kuuluvan muurin sisäpuolelta.
"Olkaa hiljaa, lapset… voittehan aivan pelottaa väen kuoliaaksi marinallanne… kun tulee aamu, pääsette kyllä täältä."
Itku lakkasi äkkiä ja askeleet loittonivat. Pekka kuuli käynnistä, ettei häntä oltu huomattu, ja hän nosti varovasti päätänsä ja näki rikkaan Laurin menevän ulos takaportista ja lähenevän metsää. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi Pekka pystyyn ja kiersi tuvannurkan ympäri ja löysi pian aukon kivijalassa. Kuunhohde lankesi vinoon tänne päätyseinälle ja jätti ainoastaan kaidan varjojuovan lähelle sivuseinän nurkkaa, jossa Pekka oli maannut. Täällä olisi hänet keksitty heti, jos joku olisi sattunut hänet näkemään. Hän oli kuitenkin jotensakin turvassa, mikäli ei isäntää itseään kuulunut talon takapuolelta. Mitä oli tehtävä, täytyi tapahtua pian, sillä hänellä ei ollut lainkaan aikaa hukata.
Hän taivuttautui kellarinaukosta sisään niin pitkälle kuin voi ja kysyi puolikuiskaten, oliko ketään siellä alhaalla. Aluksi ei hän saanut mitään vastausta, mutta hänen uudistettuaan kysymyksensä kuului sisältä sammaltava ääni:
"Kyllä, meitä on täällä kellarissa kaksi pikkutyttöä… rakas, auta meidät pois!"
Ääni oli niin rukoileva, ja Pekka kuuli nyt selvään, kuinka lapsirukat nyyhkyttivät ja itkivät, vaikka he koettivat tehdä sen niin hiljaa, ettei kukaan kuulisi.