Mutta nämä muutamat sanat täytyi uudistaa parisen kertaa, ennenkuin tämä levoton ja kaikessa hyväntahtoisuudessaankin tuittupäinen kapteeni voi ne oikein käsittää, ja sitte seurasi kertomus, kuinka Pekka oli heidät löytänyt.
"No, kelpo miekkani kautta", puuskahti kapteeni, "minä kyllä teen tilin tämän luihun talonpojan kanssa, jottei hän minua hevillä unhota… Ratsaille, ratsaille… seuraa minua, Pekka, olemme siellä tunnin kuluessa…"
Hän puhui vielä, kun jo riensi ulos, ja Pekan täytyi seurata häntä. Kirjeen jättämistä ei ollut ajattelemistakaan, mutta Pekka tuumi, että niin kauan kuin hän vielä oli kapteenin rinnalla, saattoi hän toimittaa tämän asian, ja nyt täytyi ensimäisen innon hieman saada asettua, ennenkuin hän toisi sen esille.
Pian oli kaksi hevosta satuloitu. Kapteeni astui yhden selkään, Pekka toisen, ja niin lähdettiin taipaleelle.
"Nyt saadaan nähdä, kelpaatko sinä ratsumieheksi, Pekka", sanoi kapteeni ratsastaessaan ulos pihasta ja kannustaen hevostaan.
Mutta Pekka osotti yllinkyllin, että hän kelpasi. Hän pysyi kapteenin rinnalla. Stensjön ja rikkaan talonpojan talon välillä oli parin tunnin matka, kun taipaleen kulki jalkaisin. Sentähden oli kulunut lähes kolme tuntia siitä, kun Pekka lähti rikkaan Laurin talosta, ja nyt koitti jo aamu ja levitti vuorille idässä punertavan värisävynsä, joka kauniina suviaamuna antaa koko luonnolle niin heleän neitseellisen vivahduksen. Kapteeni oli ottanut tallistaan parin pulskia, oivallisia hevosia, ja ne menivät eteenpäin ikäänkuin tuuli olisi kiitänyt kapeaa polkua myöten. He olivat ehtineet puolitiehen, kun heidän vasemmalla puolellaan aukeni laakson notkelma, jokseenkin pitkä, mutta kokonaan vuorien ympäröimä. Tämän laakson toisesta päästä kuului metsästä ryskettä, kuten useiden ihmisten kulkiessa tiheikköä, jossa kaatuneet puut ja kuivat oksat muodostavat tuhansia esteitä kulkijan tielle.
Kapteeni pysähdytti hevosensa ja kuunteli. Nähtävästi siellä oli muutamia hänen väestään, jotka olivat kulkeneet tälle suunnalle metsään ja nyt aikoivat verrattain aukeaa laaksoa myöten palata kotiin hyödyttömältä retkeltään, ja kapteenin mielessä heräsi ajatus, että näiden oli jatkettava matkaansa talonpojan luo, jossa he saattoivat olla tarpeen. Hän päätti sentähden heitä odottaa ja huusi kovalla äänellä: "tännepäin, miehet!" jotta metsä kaikui. Mutta mökinpoika ei koko ratsastusmatkalla ollut saanut ajatuksiaan kirjeestä, ja sitä mukaa kuin päivä valkeni, lisääntyi hänen levottomuutensa. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja jättää kapteenille kahden kesken niin tärkeän kirjeen.
"Minulla on teille myös kirje, kapteeni!" sanoi hän, vetäen sen poveltaan ja ojentaen kapteenille.
"Mikä kirje se on, poika?" kysyi kapteeni, ottaen sen. "Kuka sen on antanut sinulle?"
"Niin… minä…" änkytti Pekka, ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi, "minun ei pitänyt sitä sanoa… mutta, teidän odottaessanne miehiä kiidätän minä edelle tähystelemään…"