Muuan oli sentään nähnyt tämän tapahtuman, muuan pitkä, kookas mies, joka kurkisti pihaan takaportista samana hetkenä kuin rikas Lauri antoi pojalle iskun. Nähtävästi oli hän seurannut talonpoikaa metsästä tämän tietämättä, koskei talonpoika hetkeäkään hillinnyt vihaansa, jonka hän varmaan olisi tehnyt, jos hän olisi aavistanut olevan saapuvilla jonkun näkijän. Koskei ollut ainoatakaan ikkunaa tuparakennuksen tällä seinällä, oli näkijän helppo tulla takapihan ylitse sen aitan luo, jossa Pekka makasi.
Pitkällä miehellä oli synkät kasvot, mustien kiharain ympäröimät, mutta hänen silmistään loisti jotakin niin lämmintä ja surumielistä, että se veti katsojaa puoleensa yhtä paljo kuin synkkyys pelotti. Se teki saman vaikutuksen kuin viimeinen päivänsäde uhkaavan ukkospilven alta. Mies tempasi oven auki ja katseli kalmankalpeaa poikaa. Takki oli revennyt auki, kun Lauri laahasi häntä aittaan, ja kivi, joka nahkanauhastaan riippui paidan alla hänen povellaan, oli samalla solunut esiin.
Mies kohotti hiljaa pojan päätä ja kuunteli hänen hengitystään, laskien kätensä hänen sydämelleen. Mutta samalla sattui hänen katseensa kiveen ja hän säpsähti, ikäänkuin olisi äkkiä löytänyt suunnattoman kallisarvoisen jalokiven. Hän tarttui kiveen ja tutki sen tarkoin, ja hänen silmänsä loistivat silloin kuten loistaa kukka, kun päivä suutelee kastehelmeä sen kuvussa. Ja kahdenkertaisella innolla antautui hän pojan hoitoon.
Vihdoin avasi Pekka silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Vähitellen palasi tajunta hänen katseeseensa, ja samalla tunsi hän kivun huumaavan iskun jälkeen. Hän vei molemmat kätensä päähänsä, mutta mies otti taskustaan pienen pullon, josta hän kaasi jotakin käteensä ja siveli sillä kipeää paikkaa, ja silloin kipu lieveni ihmeteltävän nopeasti. Pekka tahtoi kiittää, mutta mies tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä sanomaan nimensä.
"Nimeni on Pekka!" vastasi poika. "Ja sen nimen olen saanut enoni mukaan!"
"Ja mistä olet saanut tämän kiven?" jatkoi mies kyselyään.
Pekka selitti sen, ja tämä aiheutti yhä uusia kysymyksiä miehen puolelta, kunnes hän oli saanut täyden selon, kuinka oli kiven, vanhan Pietarin ja Pekan isän laita. Silloin vaipui hän ajatuksiinsa, hänen otsansa vetääntyi syviin ryppyihin ja yhteen puristuneet kulmakarvat varjostivat aivan näkymättömiin silmien kauniin katseen.
"Sinä olet siis vanhan Pietarin tyttärenpoika", sanoi hän enemmän itsekseen kuin puhutellen kummastelevaa Pekkaa. "Sinä olet Pietarin tyttärenpoika ja sinun isäsi pelasti… pelasti pakolaisen ja sai kiven… Poika, poika, sinulla on onnenkivi kaulassasi", lisäsi hän hetken vaiettuaan. "Säilytä se hyvin! Parempaa lahjaa ei isäsi voinut saada vanhan Pietarin tyttären myötäjäisiksi!"
Sen jälkeen alkoi hän edelleen kysellä pojalta, mitä hän nyt teki rikkaan sukulaisensa talon pihalla ja miksi talonpoika saattoi niin suuttua, kun löysi hänet kellarin luota. Ja tässäkin suhteessa antoi Pekka hänelle kaikki tiedot, sillä mies teki häneen sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut sitä vastustaa. Mutta kun hän kertoi molemmista vangituista tytöistä, kuinka heidät oli ryöstetty niityltä ja sitte suljettu kellariin, hypähti mies pystyyn.
"Tule, poika", huudahti hän. "Tätä tihutyötä tulee rikas Lauri katumaan."