AKSELI OXENSTJERNA VANKINA.
"Ei!" puuskahti eversti Wedell lyöden raskaan nyrkkinsä pöytään. "Se ei tule koskaan tapahtumaan, minä en liikahda paikalta rykmenttineni, ennenkuin saan palkkani… Kursachsen on oikeassa… Ruotsi on mennyttä kalua, ja meidän on ajoissa katsottava eteemme, ettemme palaa sodasta rutiköyhinä, paitsi häpeää, jonka me aina saamme niittää."
"Häpeän kyllä jaksamme kantaa", puuttui puheeseen eversti Winckel, vanhanpuoleinen mies, ulkonäöltään terhakka ja varma. "Kunniaa, että olemme vieneet sinisen rykmentin suuren Kustaa Adolfin komennon alle, ei kukaan voine meiltä viedä, kaikkein vähimmän Kursachsen… Kuinka rikkauden laita on, sen jätän silleen, samoin senkin, kuinka Ruotsille käy… tahdon kuitenkin muistuttaa teille, hyvät herrat, mitä suuri kuningas sanoi parooni de Charnacé'lle kohta mentyämme Saksan rajan ylitse. Kuningas seisoi puhutellen ranskalaista ja kappaleen matkan päässä seisoi muutamia ruotsalaisia herroja…"
"Tuon kyllä tunnemme!" keskeytti eversti Krokow. "Hänen ympärillään oli pelkkiä kenraaleja… niin, hyvä sekin, mutta kenraalit saavat vähän aikaan, jollei heillä ole sotajoukkoja takanaan, luullakseni… En epäile ruotsalaisten sotapäällikköjen kelvollisuutta… mutta on ero 100,000 miehellä, jotka Ruotsilla oli suuren kuninkaan kaatuessa, ja 25,000:lla, ja nämä 25,000, jotka nyt ovat Kursachsenin saartamat kaikilta puolin, ovat nykyhetkellä Ruotsin koko sotavoima saksalaisella maaperällä… Ei pidä vaatia mahdottomia! Yhtä hyvin voisimme koettaa eksyttää tästä ohitse juoksevan Elben uomastaan kuin tällä kourantäydellä väkeä nousta keisaria ja Kursachsenia vastaan…"
"Ja koko Saksaa vastaan!" lisäsi eversti Lohausen, jolla oli jalo-, jopa aivan lempeäpiirteiset kasvot, mikäli lempeydestä voi puhua näihin kolmikymmenvuotisen sodan miehiin nähden. Tämä Lohausen oli muuan vanhimmista eversteistä, ja hän oli ottanut sotaan osaa alusta alkaen ja käänsi joutohetkiensä töiksi Sallustiusta, vetäen tieteellisessä sivistyksessä vertoja lähimmälle naapurilleen, eversti Werderille, joka on kunnostautunut Tasson ja Arioston käännöksillä.
"Niin, koko Saksaa!" kertasi Krokow. "Ja me olemme saksalaisia… kas, se on jotakin, jonka olemme tykkänään unhottaneet, ja se on minun ajatukseni mukaan parasta kaikesta, mitä Kursachsen on tähän asti meille sanonut, ja parasta, mitä hän nyt voi sanoa Schönebeckissä… Autammeko edelleen oman isänmaamme repimisessä kappaleiksi?"
"Oikein puhuttu!" virkkoi Lohausen. "Näyttää olevan aika kerrankin alkaa ajatella yhteistä isänmaatamme. Jonkun aikaa takaperin kohtasin erään oppineen Emmerikistä Clevenmaassa, nimeltään Wassenberg… hän kirjottaa parhaallaan keisari Ferdinandin ja hänen sotiensa historiaa ja on kaikkien protestanttien suuri vihamies… Me kohtasimme kuitenkin ystävinä tieteen alalla, ja hän sanoi minulle sanoja, joita en koskaan tule unhottamaan. Ruotsalaiset ja ranskalaiset, sanoi hän, kerskuvat suuresti siitä, että ovat voittaneet Saksanmaan, ja Tukholmassa ja Parisissa näytellään julkisesti lippujamme, jotka me kuitenkin olemme itse riistäneet toisiltamme. Kuninkaat, joiden muinen täytyi totella keisarimme käskyjä, päättävät nyt keskellä Saksanmaata Saksanmaan kohtalosta, he kutsuvat kokoon valtiokokouksia ja lukevat meille tuomioitaan, he kutsuvat ja me tulemme, he puhuvat ja me kuuntelemme, he lupaavat ja me uskomme, he uhkaavat ja me vapisemme kuten orjat… Niin sanoi hän, ja kautta kunniallisen nimeni, hänen sanansa olivat totta. Jos kerran liittyisimme yhteen keisarimme valtikan alle… olisi helppo asia suoriutua kaikesta, tarvitsematta ajatellakaan tämän verisen sodan jatkamista!"
"Kursachsenin kautta menee tie keisarin luo!" jatkoi Krokow, hetken äänettömyyden jälkeen, jollaikaa kukin oli itsekseen harkinnut Lohausenin sanoja. "Jalo Juhana Yrjö on ojentanut meille kätensä, tarttukaamme siihen! Eikö käy jokaisen saksalaisen miehen sydämelle, kun näkee tämän ruotsalaisen aatelismiehen, valtiokanslerin, nousevan saksalaisten valtaruhtinasten ylitse. Kuka ei muistaisi hänen sanojaan, kun hän kaksi vuotta takaperin läänitti Frankenin Bernhardille, Weimarin herttualle, ja antoi Heidelbergissa hänelle läänityskirjan: 'Jääköön ikuiseksi muistoksi aikakirjoihimme, että saksalainen ruhtinas on pyytänyt sellaista ruotsalaiselta aatelismieheltä ja että ruotsalainen aatelismies Saksassa on myöntänyt saksalaiselle aatelismiehelle, mikä minusta on mahdoton toiselta puolen pyytää ja toiselta puolen myöntää!'… Nyt, hyvät herrat, näyttää minusta olevan aika käsissä opettaa näitä ruotsalaisia alentamaan suuria vaatimuksiaan… Eivätkö saksalaiset ruhtinaat, pappisvaltiaat, vaaliruhtinaat ole palvelleet tätä muukalaista, kantaneet hänelle hänen vaippansa, hänen ruokansa, hänen pesuvetensä, ja eikö hän ole antanut heille muistutuksiaan, jopa osottanut heille ilmeistä halveksumista, kuten hänen sanansa Weimarin herttualle riittävästi osottavat."
Nämä kiihkeästi lausutut sanat eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan läsnäolijoihin. Ruotsille niin onnettoman tappion jälkeen Nördlingenin luona, tämän tappion, joka Akseli Oxenstjernalle maksoi hänen toisen unettoman yönsä, tämän tappion jälkeen Ruotsin liittolaiset ensin valtasi levottomuus, epäilys ja neuvottomuus ja sitte täydellinen toivottomuus, ja ruhtinas ruhtinaan jälkeen luopui, kaupunki kaupungin jälkeen, Augsburg, Nürnberg, Kustaa Adolfin silmäterä, oli mennyttä kalua, ja keisari kohotti taasen päänsä niin korkealle, että hänen silmiään aivan huimasi. Hän ei enää nähnytkään "pikku vihollista", jonka oli saanut niskoilleen, ja kun Kursachsen oli puolestaan tehnyt rauhan hänen kanssansa ja luvannut ajaa ruotsalaiset Saksanmaasta, ei keisari enää tahtonut kuulla heistä puhuttavankaan eikä olla heidän kanssaan tekemisissä muuten kuin alamaisensa Kursachsenin välityksellä. Hän oli liian suuri ja hänen vihollisensa liian pieni, jotta hän olisi voinut alentua tämän kanssa välittömään kosketukseen. Niin saattavat muutamat tunnit muuttaa kaiken! Niin kauan kuin ruotsalaiset marssivat eteenpäin voitosta voittoon, silloin ei keisari voinut olla heitä näkemättä, silloin kumarsivat Kursachsen, Kurbrandenburg ja kaikki muut tomuun kolmen kruunun edessä, mutta niin pian kuin onnettomuus tuli, silloin käänsivät he selkänsä ja unhottivat kaiken, unhottivat lupauksensa ja valansa suurelle kuninkaalle, joka oli uhrannut verensä heidän puolestaan, eivätkä voineet nyt kyllin joutuisasti osottaa keisarille halukkaisuuttaan liittyä häneen ja inhoaan ennen niin jumaloitua liittolaistaan kohtaan. Ruotsilla oli syksyllä 1635 vain yksi ainoa liittolainen Hessenissä, ja tämäkin horjui.
Mutta eivät riittäneet nämä luopumiset asiasta, jota oli sitouduttu henkeen ja vereen asti puolustamaan, on vielä hitunen suoruutta tässä erityisessä rauhanteossa keisarin kanssa ja niissä sitoumuksissa, joita tällöin solmittiin, mutta tämä Juhana Yrjö, joka nyt yhtäkkiä paisui kuohuvasta mahtavuutensa tunnosta, hän, joka kaksi kertaa oli nähnyt itsensä ja maansa pelastuvan keisarillisten julmasta mellastuksesta ainoastaan näiden ruotsalaisten ja heidän kuninkaansa avulla, hänellä oli kyllin väljä omatunto viedäkseen aivan kuin varkain parhaat miehet kuningasvainajan joukosta, sitte sitä enemmän hekumoidakseen jälelläolevain voittamisesta. Sekä yksityisesti että julkisesti, kirjeillä ja julistuksilla, joita naulattiin ruotsalaisten leiriin, ynnä muilla kuulutuksilla, jotka olivat täytenään mitä häpäisevintä katkeruutta, koetti hän taivuttaa kaikkia saksalaisia luopumaan ruotsalaisesta sotajoukosta. Hän menetteli aivan kuin venäläiset 1808, mutta suuri erotus ruotsalaisten sotapäällikköjen välillä silloin ja viimeisessä sodassamme Venäjää vastaan oli se, että edellisille oli isänmaa kaikkea muuta kalliimpi. Mitään Sprengtporteneja, Gripenbergejä ja Jägerhorneja ei silloin ollut ruotsalaisten riveissä. Eivät edes saksalaiset everstitkään, joiden omasta maasta kuitenkin oli kysymys, muitta mutkitta kuulleet houkuttelevia lupauksia.