Kuitenkin oli vaaliruhtinaan vaikutus viimeksi mainittuihin nähden ehtinyt niin pitkälle, että puuttui vain viimeinen ratkaiseva isku, jotta Ruotsin viimeinen sotavoima Saksan maaperällä olisi palottunut ja hävinnyt, ja sen mukana Ruotsi itse niin monien uhrausten jälkeen, niin paljo vuodatettuaan verta, ja niin paljo kunniaa saavutettuaan, saanut nöyrästi suudella vihollisensa kättä ja kiittää siitä, että sen sotajoukkojen tähteet saivat rauhassa palata kotiin eikä heitä ajamalla ajettu niiltä kentiltä, jotka puhuivat heidän uroteoistaan.
Sellainen oli asema, kun Akseli Oxenstjerna palasi Ranskasta, jossa hän oli persoonallisesti keskustellut Richelieun kanssa Kustaa Adolfin aikana solmitun liiton uudistamisesta. Se oli huolten, pelon, harmin ja mielipahan aika. Vanhan valtiomiehen täytyi vaieta ja kärsiä, jottei jollakin liian äkkipikaisella toimenpiteellä tärvelisi kaikkea. Hän sentään suurella itsensähillitsemisen taidollaan voi jotenkuten kestää pahan. Niin ei Juhana Banér, jolla oli joukkojen ylipäällikkyys. Hän kuohui harmista ja paloi halusta voimakkaalla iskulla tehdä lopun kurjuudesta ja kurittaa kelvotonta Juhana Yrjöä, Saksin vaaliruhtinasta. Hänen oli kuitenkin pakko hillitä vihaansa ja antaa miekan uinailla tupessaan. Vaaliruhtinas, joka tehtyään rauhan keisarin kanssa ei tahtonut sijottaa joukkojaan omaan maahansa, vaati, että ruotsalaisen sotajoukon täytyisi lähteä majapaikastaan Thüringissä, ja viimeiseen asti säilyttääkseen mahdollisuuden rauhantekoon, jota tahtoi sekä neuvoskunta kotimaassa että Akseli Oxenstjerna itse, täytyi vaaliruhtinaan vaatimukseen suostua. Mutta sitte vaativat saksalaiset upseerit ruotsalaisessa sotajoukossa vaaliruhtinaan vaikutuksen johdosta, että oli vetäydyttävä aina Magdeburgiin saakka, ja tähänkin täytyi Oxenstjernan ja Banérin mukautua.
Ja niin oltiin nyt Magdeburgissa, ja saksalaiset everstit olivat käyttäneet Juhana Banérin matkallaoloa pitääkseen viimeisen neuvottelun siitä, mitä olisi tehtävä.
Käyttäen hyödykseen sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet, jatkoi eversti Krokow puhettaan alkamaansa suuntaan. Hän oli sieluna siinä kapinaliitossa, joka nyt muodostettiin, ja hänen nyt puhuessaan leimahtelivat hänen katseensa sytyttävinä miehestä mieheen.
"Miksi viivyttelemme, jalot herrat?" huudahti hän. "Miksi annamme ajan kulua hyödyttömään keskusteluun siitä, mitä olisi tehtävä? Jos tahdomme toimia kuten miehet, niin tarttukaamme tilaisuutta kaulukseen! Nyt on sotamarski poissa ja valtiokansleri meidän vallassamme… Neuvoni on, että vielä tänään opetamme hänet ymmärtämään sen…"
"Valtiokanslerin!" huudahtivat kaikki ja katsoivat hämmästyneinä rohkeaan puhujaan.
Mutta tämä kohtasi heidän katseensa sellaisella tyyneydellä kuin olisi puhunut parhaimman asian puolesta maailmassa.
"Aivan niin", sanoi hän, "juuri valtiokanslerin! Kuka seisoo rauhan ja Saksanmaan yhteyden tiellä, jollei juuri tämä ruotsalainen valtiokansleri, ja jos tahdomme tätä rauhaa, jos tahdomme todellakin tehdä jotakin muuta kuin ainoastaan pakinoida siitä kieroudesta, että saksalaiset repivät kappaleiksi omaa maatansa, niin on meidän kuten miesten tartuttava niihin keinoihin, jotka meille ovat tarjolla päämäärämme saavuttamiseen… Ja sentähden, ylös, jalot herrat, toimintaan…! Yhteisen isänmaamme nimessä, toimintaan…! Kun valtiokansleri on käsissämme, niin voitto on meidän ja päämäärä saavutettu!"
Joitakuita kyllä hämmästytti tämä rohkea hanke, mutta toisia taasen ihastutti kunnia, joka sitä seuraisi ja heijastaisi kaksinkertaisella loisteella isänmaan vapauttajain ylitse, ja lopulta vaikutti tämä innostus epäileviinkin. Huokaileva Saksanmaa tarvitsi uutta Hermannia, ja Magdeburg olisi ruotsalaisille tuleva siksi mitä Teutoburgin metsä oli roomalaisille legiooneille.
"Olkoon päätöksemme tehty hyvänä hetkenä!" huudahti eversti Lohausen.
"Ja huutakoon Ruotsi, samoin kuin roomalainen keisari, valittaen
Akseli Oxenstjernalleen: 'Redde meas legiones!'"