["Anna minulle legioonani takaisin!" Kun roomalaiset keisari Augustuksen aikana Galliasta (Ranskasta) käsin koettivat vallottaa Germaniaa (Saksaa), kokosi muuan germanilaisista ruhtinaista, nimeltään Herman, eri germanilaiset heimot ja kukisti Teutoburgin metsässä koko roomalaisen sotajoukon. Kun tieto tästä onnettomuudesta saapui keisarille Roomaan, joutui hän epätoivoon ja kulki valittaen ympäri palatsiaan, huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "O Vare, Vare, redde meas legiones!" (Oi, Varus, Varus, anna minulle legioonani takaisin!) Varus oli tuhotun sotajoukon ylipäällikkö.]
Ja niin päätettiin valtiokansleri vangita, ja niin erosivat jalot herrat neuvoteltuaan vielä hetken. Sovittiin, että tehty päätös pannaan toimeen vielä samana päivänä iltapuoleen. Kokous oli pidetty eversti Krokowin luona, ja kun tämä jäi yksin, istuutui hän kiireesti pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kirjotti niin nopeasti kuin hänen raskas kätensä salli, puhtaalle paperiarkille. Hänen ollessaan näissä hommissaan, astui huoneeseen muuan nuori upseeri loistavassa asussa. Hyvinmuodostuneet kasvot, suurine, salamoivine silmineen, joita ympäröivät tummat kiharat, näyttivät sangen kauneilta loistavanvalkoisen, laskoksille käännetyn kauluksen yläpuolella. Mutta nämä kauniit kasvot olivat kalpeat ja aikaisin vetäytyneet ryppyihin, ikäänkuin mies olisi antanut intohimoilleen liian suuren vallan leirielämän usein hillittömissä irstailuissa, ja aistillisuuden ja julkeuden piirre pilkkui niin hänen katseestaan kuin hänen omituisesta hymystäänkin suun ympärillä.
Eversti kohotti katseensa upseerin saapuessa, mutta nyökäytti vain päätänsä ja jatkoi kirjottamistaan samalla kiireellisyydellä. Kun hän vihdoin taittoi paperin laskoksille ja painoi sille suuren sinettinsä, sanoi hän tuttavallisuuden ja alentuvaisuuden sekaisella äänellä odottavalle upseerille:
"Nyt se on valmis, Fritz, ja tänä iltana räjähtää ensimäinen miina…!"
"Valtiokansleri?" kysyi upseeri. "Oikein, valtiokansleri", vastasi eversti. "Mutta jottei teko jäisi puolinaiseksi, täytyy vaaliruhtinaalle ilmottaa mitä on tapahtunut, jotta hän tulisi meitä hieman lähemmäksi, ja siitä asiasta saat sinä, Fritz pitää huolen… Tämän kirjeen täytyy ennen iltaa olla vaaliruhtinaan käsissä… Ruotsalaiset ovat vähälukuiset, mutta heidän kanssaan ei ole leikkimistä, ja jos sotamarski palaa ennen kuin kaikki on valmiina, niin voimme olla hukassa. Mutta varovaisuus ennen kaikkia! Vaikkakin olemme sotamarskin suostumuksella neuvotelleet vaaliruhtinaan kanssa, niin on mielestäni parasta, jos tämä kirje tulee vaaliruhtinaan käsiin sinun tai minun tulematta näkyviin… ymmärräthän!"
Upseeri nyökkäsi, ja hetkistä myöhemmin lähti hän everstin asunnosta. Harkiten parasta tapaa, miten voisi suorittaa everstin antaman tehtävän, kulki upseeri katua eteenpäin ja tuli kauppatorille, jonka ylitse hän jatkoi matkaansa vinoon suuntaan. Keisari Otto Suuren ikivanhan kuvapatsaan juurella, joka vieläkin koristaa tätä toria, kohtasi hän muutaman toisen upseerin, ja molemmat herrat tervehtivät toisiaan hymyillen. Oli vielä aikainen aamu, ja torilla oli vielä joukko ihmisiä liikkeellä, niin että molemmat herrat saattoivat erityistä huomiota herättämättä vaihtaa ajatuksiaan.
Torilla liikkuvain joukossa oli kuitenkin myös muuan nuori ratsumies, joka oli saapunut torille, vaikkakin toiselta taholta, melkein samaan aikaan kuin ensiksi mainittu upseeri. Tummansiniset silmät ja vaalea tukka ilmaisivat, että tämä ratsumies kuului johonkin syntyperäisistä ruotsalaisista rykmenteistä. Hän oli vartaloltaan sorearakenteinen, pitkä ja solakka, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä osottivat sekä voimaa että vilkkautta, samalla kuin niissä ilmeni luontevuutta, joka antoi koko miehelle miellyttävän ilmeen. Hän piteli vasemmassa kädessään muutamia tavattoman kauniita kukkia ja näytti hänellä olevan kiire. Mutta tuskin olivat hänen vilkkaat ja terävät silmänsä loitompaa huomanneet kuvankauniin upseerin, ennenkuin hän hiljensi käyntiään ja seurasi tätä väijyvän tarkkaavin katsein. Kun sitte upseerit pysähtyivät kuvapatsaan juurella, alkoi ratsumies vähitellen lähestyä ja onnistuikin tulemaan aivan sen luo molempien vilkkaaseen keskusteluunsa kiintyneiden herrojen huomaamatta.
Ratsumies seisoi katsellen kukkia kädessään ja asetteli niistä milloin mitäkin sormellaan paikoilleen, mutta koko ajan oli hän koko sielultaan kiintynyt herroihin patsaan toisella puolen ja heidän keskusteluunsa. Tämä kuitenkin kävi niin hiljaisella äänellä, ettei montakaan sanaa voinut siepata. Kuitenkin kuuli ratsumies selvään, että oli kysymys ratsastusmatkasta Sehausenin vanhan temppeliherranlinnan raunioille, joille oli parin tunnin matka Magdeburgista ja jossa sopimuksen mukaan kaiken piti olla valmiina.
"Jokseenkin tavaton morsiuskammio", sanoi senjälkeen mustakiharainen upseeri. "Mutta ei suinkaan minun ruusuni sen asian tähden menetä tuoksuaan…"
"Ja minun liljani", lisäsi toinen, "on säteilevä sitä ihanammin, kastehelmistä kimallellen."