"Oivallista!" huudahti ensimäinen. "Ruusu ja lilja… parempaa tunnussanaa et olisi voinut valita."
Näillä sanoin erosivat upseerit, ja ratsumies näki heidän menevän kunkin taholleen. Mutta hänen tummansinisissä silmissään vaihteli valo ja pimeys, ja katse tuli niin syväksi, niin hämyiseksi, hehkuvan punan levitessä hänen poskilleen. Hänkin poistui pian vanhan keisaripatsaan luota, ja nyt kulki hän juoksuaskelin katua eteenpäin, kunnes saapui lähelle Elbeä vaatimattoman talon luo, jonne hän meni sisään.
Tässä talossa asui muuan ruotsalainen kapteeni, nimeltään Kasper Witte, tyttärensä ja hänen ystävättärensä keralla. Kapteeni oli sodassa menettänyt toisen käsivartensa ja oli aikeissa palata Ruotsiin, jossa hänellä oli maatila. Ja hänen tyttärensä, nuori, kaunis Susanna, joka oli tullut hoitamaan isäänsä kuumeen johdosta paljo pahentuneen sairauden aikana, oli tuonut mukanaan lapsuudenystävänsä, Anna Skytten; molemmat olivat jo edellisestä syksystä lähtien oleskelleet Saksassa sotajoukon mukana tai sen läheisyydessä.
Nyt vihdoin oli kapteeni niin toipunut, että hän täydellä todella saattoi ajatella kotimatkaa. Tätä oli kuitenkin viivytetty viikko viikolta, koska oli vaikeaa lähteä pohjoiseen päin, kun koko maa oli täällä nyit emmin vihollisten maata. Mutta oli toiveita, että osa sotavoimaa pian lähtisi pohjoiseen päin ja tahdottiin olla valmiina siltä varalta. Sentähden olivat matkalaukut ja sälylaatikot kunnossa, ja tänään olivat kapteenin oman valvonnan alla pakattavat viimeiset ja kalleimmat tavarat. Kapteeni Witte istui nojatuolissa huoneen päässä ja piti silmällä ja neuvoi ja määräili, kun ratsumies astui huoneeseen. Siellä oli jo ennestään muuan ratsumies, pitkä, valkotukkainen mies, ulkonäöltään hyväntahtoinen, ja hän juuri oli tavaroita pakkaamassa.
"Hyvä, että kerrankin palaat, Pekka!" murisi kapteeni tulijalle, joka tervehti kunnioittavasti, samalla heittäen katseen sisempään huoneeseen, johon ovi oli avoinna ja mistä kuului kahden iloisen, nuorekkaan äänen sydämellinen nauru.
"Minulle tuli vähän viivykkiä, kapteeni… kenraali Patrik Ruthwen oli matkalla valtiokanslerin luo, ja kun hän ratsasti aivan yksin, käski hän minua pitelemään hevosta sen ajan, kun hän oli sisällä…"
"Ja nuo kukat kai poimit odottaessasi…?"
"Ei, ei, armollinen herra, ne olivat minulla ennen… ja teidän luvallanne tahdon antaa ne tyttärellenne, neiti Susannalle."
"Tee se sitte!" virkkoi helposti leppyvä kapteeni. "Mutta pian, sillä kaikki käy nurinkurin, kun sinä et ole mukana."
Solakka, uhkea nainen nuoruutensa täydessä suvikukoistuksessa näyttäytyi samassa sisemmän huoneen kynnyksellä, ja hänen katseensa viivähti teeskentelemättömän tyydytyksen tunteella upeassa ratsumiehessä, jollaikaa hänen takanaan näyttäytyivät toiset kasvot, jos mahdollista vieläkin kauniimmat kuin ensimäiset, mutta aivan toisellaista kauneutta. Toinen oli loistava ruusu, toinen puhdas lilja, mutta yhdessä muodostivat he taulun, jossa kaikki, mitä runoilijat voivat loihtia esiin kaunista ja suloista, esiintyi täydellisenä todellisuudessa.