Ratsumies kumarsi sellaisella luontevuudella, joka osotti, että hänellä oli ollut tilaisuus seurustella muidenkin kera kuin toverien leirissä. Niin olikin laita. Hän oli jo poikasena seurannut kapteeni Witteä tämän maatilalta Stensjöstä Svenarumin pitäjässä ja oli siitä pitäen ollut hänen tunnustettu suosikkinsa ja häneltä itseltään oppinut lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, taitoja, joita monet korkeammastakaan päällystöstä niin ruotsalaisten kuin vihollistenkin joukoissa evät tähän aikaan omanneet. Hänen hyvä päänsä ja hänen reipas ja pelkäämätön olentonsa oli monta kertaa keventänyt kapteenin vaivoja ja antanut hänelle runsaan korvauksen sekä tehnyt pojan ensin ja nuorukaisen sitte hänelle yhä rakkaammaksi. Mennä vuonna oli yksikolmattavuotias Pekka kirjotettu ratsumieheksi Smålannin rykmenttiin ja silloin saanut nimen Hammar, ja hän oli kohta saavuttanut esimiestensä ja toveriensakin suosion, niin että jokainen aavisti, ettei hän kauaksi aikaa jäisi yksinkertaiseksi ratsumieheksi rykmenttiin.
Ainoastaan muuan oli eri mieltä kuin toiset, ja tämä yksi oli eskadroonassa Hammarin lähin mies, joka omituisesta sattumasta oli saanut nimekseen Städ. [Hammar merkitsee suom. vasara; Städ = alasin. Suoment. muist.] He olivat molemmat samasta pitäjästä, mutta Hammar oli ainoastaan torpanpoika, Städin isä oli talollinen, ja jo ensi kertaa kohdatessa antoi Städ ymmärtää, että hän tahtoi saada etusijan torpanpojan rinnalla. Hän katsoi merkitsevänsä enemmän, palveluksessa kuin äskenleivottu toveri ja tahtoi sentähden kunnian käydä ensiksi vihollisen kimppuun ja palata myöhemmin taistelusta kuin hän. Mutta kuinka ollakaan, oli Hammar korkeammalla yleisessä mielipiteessä. Toiset toverit vetosivat useammin hänen arvosteluunsa kuin Städin, ja milloin joku korpraali tai vänrikki kulki telttakujaa ja sai näkyviinsä molemmat uljaat ratsumiehet, jotka seisoivat rinnatusten, hymyilivät hänen silmänsä Hammarille, kun hän Städiä tuskin huomasikaan. Städ puri hampaansa yhteen ja vaikeni, ja lähimmässä taistelussa tappeli hän neljän edestä, mutta se oli aivan kuin riivattua, "tulokas, torpanpoika, näytti syntyneen hänen kiusakseen".
Tämä Städ se nyt oli kapteeni Witten luona Hammarin saapuessa, ja hän oli kaltaisensa. Väri vaihtui hänen poskillaan, kun hän kuuli, että kenraalimajuri Ruthwen oli suonut Hammarille kunnian pidellä hänen hevostaan, hän itse mukamas ei tällä kertaa yhtä vähän kuin muillakaan voinut olla käsillä; hän puri huultaan ja yskäisi kapteenin sanojen johdosta Hammarille, sanojen, jotka nekin jokseenkin selvästi sisälsivät muistutuksen häntä kohtaan.
"Niin kauniita kukkia, Pekka!" virkkoi Susanna ottaessaan kukat kumartavan ratsumiehen kädestä. "Näetkös, Anna, tuon ruusun, kuinka kaunis se on… kiitos, kiitos, Pekka!"
Ja hän kohotti kukat kasvojensa eteen, jotka nekin häivähtivät punaiselle, kilpaillen tummanpunaisen ruusun kera. Ken tiesi se vain tämän heijastus punasikin hienohipiäisen posken. Sitä ei voinut niin tarkoin nähdä, mutta ratsumiehen posket liekehtivät, kun hän huomasi, miten hyvin hänen lahjansa otettiin vastaan.
Samassa kuului oven edustalta askeleita, ja kohta astui kaksi nuorta upseeria huoneeseen, jossa kapteeni istui. He olivat ratsumestari Fritz von Krokow eversti Krokowin rykmentistä ja Werner von Trautmann, luutnantti samasta rykmentistä. He tervehtivät eräänlaisella toverillisella vapaudella ensin kapteenia ja sitte nuoria naishenkilöitä, jotka tulivat ulompaan huoneeseen.
"Näettekös, että pidämme sanamme, neitsyt Susanna", sanoi ratsumestari kohteliaasti hymyillen. "Tie on meille auki vanhaan ritarilinnaan, ja me tulemme nyt pyytämään sinne pienelle huviratsastukselle."
"Vanhaan ritarilinnaan…?" kysyi kapteeni, joka ilmeisesti ei tiennyt, mitä tästä asiasta oli ennen puhuttu ratsumestarin ja hänen tyttärensä kesken.
"Niin", selitti ratsumestari. "Tyttärenne ja hänen ystävättärensä, jotka ovat kuulleet niin monia satuja temppeliherrojen ajoilta, satuja, jotka ovat yhteydessä heidän vanhan linnansa kanssa, ovat ilmaisseet haluavansa käydä siellä, ja kuinka vaikea heidän toivomustaan on ollutkin täyttää rettelöiden johdosta Kursachsenin kanssa, joista tekin kyllä tiedätte, niin on meidän nyt kuitenkin onnistunut hankkia vapaa pääsy linnaan, ja jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin tahdomme nyt lupauksemme mukaan viedä neitsyet sinne."
Kapteeni ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ehdotukseen, mutta hänen tyttärensä ja neitsyt Anna ottivat sen ihastuksella vastaan, ja pakinoiden ja nauraen vetääntyivät he upseerien kera sisempään huoneeseen, johon vievä ovi oli auki edelleen. Temppeliherrat ja linna olivat alusta loppuun se lanka, jonka ympärillä heidän keskustelunsa liikkui, ja jokaisen sanan kuulivat nuo kolme ulommassa huoneessa olijaa. Kapteenin kasvot pilveytyivät yhä enemmän, Hammarin samoin, mutta Städ katsoi vähäväliä eräänlaisella tyytyväisyydellä Hammariin. Tämä herätti lopulta Hammarin huomiota, ja hän piti salavihkaan silmällä Städiä, jonka liikkeet selvään ilmaisivat, että hänen sielunsa oli kiintynyt johonkin aivan toiseen kuin mitä hän askarteli käsillään.