"Silloin on parasta jättää se sanomatta!"
"En voi todistaa, mitä pelkään, mutta pyydän teitä isänne tähden… jättäkää aiottu ratsastusretki, sikseen, sanon teille, että se voi päättyä surullisesti! Tietäisittepä oikein, millaista tämä leirielämä on, voisittepa aavistaa, kuinka nämä nuoret herrat leikkivät pyhimmällä maan päällä, ette pitäisi rukoustani uhkarohkeana, vaan kuulisitte sitä…"
Anna lähti ikkunan luota ja meni Susannan luo, jonka käteen hän tarttui, katsoen häneen rukoillen miltei kyyneltyvin silmin. Susanna punastui hieman, mutta kävi kohta sen jälkeen jos mahdollista vielä kylmemmän ja ankaramman näköiseksi.
"En tiennyt, että Pekka Hammar tulisi kielittelemään minulle…"
"Ette siis tahdo kuulla minua?"
Susanna erehtyi tykkänään ratsumiehen menettelyn syihin nähden. Hän tiesi, että tämä rakasti häntä, ja paitsi sitä tulevaisuutta, joka, kuten hänen isänsä oli monta kertaa lausunut, avautui Pekan eteen, oli tämän oma sisäinen ja ulkonainen persoonallisuus vaikuttanut häneen niin syvästi, että hän itsekin monina hetkinä unelmoi onnesta uljaan nuorukaisen rinnalla. Mutta sitte tuli saksalainen ratsumestari ja kiinnitti silmänsä häneen, ja niin vähitellen, hänen itsensä sitä huomaamatta, peittyi sumuun kookkaan, vakavan ruotsalaisen nuorukaisen kuva, ja häntä tahtomattaankin ihastutti Fritz von Krokowin häikäisevä kauneus ja ritarillinen esiintyminen. Nyt käsitti hän Pekan esiintymisen pelkäksi mustasukkaisuuden ilmaukseksi, ja hän suuttui sisimmässään nuoren miehen omahyväisyyden ja hävyttömyyden tähden. Sentähden tarttui hän Annan käteen ja poistui huoneesta suomatta Pekka paralle katsettakaan jäähyväisiksi.
Tämä seisoi hämmentyneenä ja tuijotti hetken aikaa eteensä. Hänen rinnassaan tuntui yhtäkkiä niin tyhjältä ja pimeältä, koko hänen elämänsä ilo näytti hävitetyltä, juuriltaan temmatulta ja tallatulta samoinkuin kaunis kukka, jonka lehtien ylitse hänen unelmiensa ylpeä hallitsijatar äsken oli kulkenut. Hänen epätoivonsa pääsi ilmoille raskaassa huokauksessa, joka ryöstäytyi hänen huuliltaan, ja sitte lähti hän vitkallisin askelin kapteeni Witten asunnosta.
Rakkaus on ihmeellinen asia, ja syystä kuvataan sitä side silmillä. Halpa, köyhä ratsumies, joka oli lähtenyt töllin tuvasta, rakasti kaunista, säteilevää Susanna Witteä! Hän tunsi itsekin kulkiessaan katua eteenpäin, kuinka uhkarohkeasti hän oli heittänyt ajatuksensa korkeuteen, johon hän ei tietenkään voinut koskaan päästä, ja silloin hänen hyvinmuodostuneet huulensa vetääntyivät surumieliseen hymyyn. Mutta se oli eri asia, voiko hänen rakkautensa koskaan saavuttaa päämääräänsä, toinen asia oli, kuinka hänen mielitiettynsä oli pelastettava vaarasta, joka uhkasi viedä hänet perikatoon. Tähän yksistään suuntasi Pekka kaikki ajatuksensa, ja kuinka ne risteilivätkään, pysähtyivät ne aina siihen, että äkillinen lähtö kaupungista oli ainoa mahdollinen keino pelastaa Susanna. Mutta kuinka se voisi käydä laatuun?
Hänen juuri tätä kysymystä tuumiessaan kuului hänen korviinsa ripeä kavioiden kopse, ja hän kohotti silmänsä. Ratsastaja oli Städ, joka pyörähti kulman ympäri kadun toisesta päästä. Hänen oli nyt täytettävä lupauksensa ratsumestarille. Tämä vei Pekan ajatukset äkkiä toiselle tolalle, ja hän näki nyt Städin ryhtyneen tehtävään, johon hän ei varmasti kyennyt, mutta joka kentiesi suistaisi hänet, vieläpä toisi mukanaan jotakin pahempaakin. Sillä sellaisen pään kuin Pekka Hammarin oli helppo käsittää, ettei kaikki se, mitä viime aikoina oli tapahtunut, ollut sellaista kuin valtiokansleri tai sotamarski, herra Juhana Banér olisi tahtonut, ja kuta enemmän hän keskitti ajatuksiaan tähän, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että täytyi olla tekeillä jotakin, joka kentiesi voitaisiin estää, jos joku odottamaton vastus nousisi sen suunnitelman tielle, minkä Ruotsin vihamiehet olivat laatineet. Ainakaan ei ruotsalaisen miehen, kaikkein vähimmän niin perin kunniallisen ja rehellisen pojan kuin Städin pitänyt ratsastaa lähettinä juonittelijain välillä. Sitä paitsi, kuka voi tietää, jollei hän, mikäli hänen onnistui estää Städin suorittamasta ratsumestarin antamaa tehtävää, juuri siten voinut estää myös sen onnettomuuden, joka uhkasi Susannaa?
Nopeasti kuin salama risteilivät nämä ajatukset hänen sielussaan, ja yhtä nopeasti oli hän tehnyt päätöksensä. Aikaa ei ollutkaan hukata, jos hän mieli tavottaa Städin. Hammar satuloi sentähden hevosensa, suuren oivallisen eläimen, jolla tuskin kukaan muu koko eskadroonassa kuin hän kykeni ratsastamaan, ja tuokion jälkeen kiiti hänkin tietä Schönebeckiin ja Barbyhyn, jossa oli Kursachsenin päämaja. Hän oli ehtinyt noin puolen peninkulmaa Magdeburgista länteen päin näkemättä vilahdustakaan Städista, jonka siis oli täytynyt laskettaa vimmatulla vauhdilla, kunnes hän äkkiä näki kaatuneen hevosen tiepuolessa. Hän ei aluksi tuntenut elukkaa. Städin se ei ollut, sillä hänen hevosensa oli aivan toisenkarvainen ja olisi hyvin kestänyt matkan Barbyhyn. Mutta lähemmin katsottuaan tunsi hän selvään sen muutamaksi kuormahevosista, ja nyt välähti hänen mieleensä, ettei Städ nähtävästi ollut tahtonut käyttää omaa ratsuaan tähän ratsastukseen. Tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän jätti kuolevan eläimen vakuutettuna siitä, että hän nyt pian tulisi Städin saavuttamaan.