Niin kävikin. Kului hetkinen, ja hän näki Städin kiireisin askelin kulkevan tietä edellään.
"Helei, Städ!" huusi hän ehdittyään niin lähelle, että hänen äänensä saattoi kuulua ja lisäsi luo päästyään: "Aiotko tosissasi kulkea tien jalkaisin?"
Mutta Städ ei vastannut. Hän näytti tuimalta ja kiirehti askeleitaan katsomattakaan Hammariin.
"Olen kiirehtinyt jälkeesi", jatkoi tämä, "ainoastaan puhuakseni kanssasi parisen sanaa, ennenkuin suoritat ratsumestarin antaman tehtävän… oletko oikein harkinnut, Städ, kun kuljet saksalaisten asioilla… olet suutuksissasi minulle, tiedän sen, mutta voit kuitenkin uskoa, etten tahdo sinulle mitään pahaa, vaan ennemmin tahdon auttaa sinua mikäli suinkin voin."
Städ alkoi tuhkoa ja syleksiä. Se oli merkki, että hänen kielensä siteet pian laukeaisivat. Mutta vielä ei hän virkkanut mitään.
"Ymmärtänet kai", jatkoi Hammar, "ettei ole oikein kaiken sen laita, mitä nyt on hankkeissa… Ne, joiden pitäisi olla ystäviämme, nousevat ja käskevät ja heristelevät vain, ja niin lähdemme me oikopäätä liehkaan ja jätämme hyvän aseman toisensa jälkeen… Sanon sinulle varmasti, Städ, kirje, joka sinun on vietävä Olut-Yrjölle" — niin mainittiin pilkkanimellä Saksin vaaliruhtinasta — "kutoo puolestaan tätä juoniverkkoa kuten sukkula kangasta!… Ja sinäkö kulkisit moisilla asioilla, Städ… sitä en voi uskoa Svenarumin pojasta…"
"Lörpötellä sinä osaat!" ärähti vihdoin Städ, ja keveä punastus punasi hänen ahavoituneet kasvonsa hänen lisätessään: "Saadaanpas kerran nähdä, eivätkö teotkin voi puhua…"
Hänen silmänsä paloivat tuimasti, ja hän astui parisen jättiläisaskelta osottaakseen Hammarille, että hänen päätöksensä oli luja, mitä hän sitte mahtoikin tarkottaa "teollaan", joka puhuisi paremmin kuin Hammarin "lörpöttely". Mutta tämä seurasi itsepäisesti mukana, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät Städin liikkeet. Lopulta hänen sisunsa kuohahti ja hän tempasi esiin pitkän ratsupistoolinsa, jonka hän oli ottanut kaatuneen hevosen satulakotelosta, ja ojensi sen piipun Hammaria kohden.
"Käänny takaisin!" karjaisi hän. "Muuten on tämä viimeinen hetkesi… luuletko sinä, että miehekäs käsivarsi iätkaiket väistyy puhuvan kielen edessä?… Tahdon näyttää sinulle muuta… kenraali, eversti, kaikki huomaavat he vain sinut… siitä laulusta on tuleva loppu, ja siksi kulen tätä tietä, ja joko tulen korpraaliksi ennen vuoden loppua tai heitän henkeni… kas niin, nyt tiedät, mitä tarvitset tietää, ja jätä nyt minut rauhaan!"
Nämä sanat ilmaisivat selvästi, että miehellä oli mielessä jotakin, jonka hän aikoi toteuttaa, ja että hän oli käyttänyt ratsumestarin asiaa keinona saavuttaakseen omat tarkotuksensa. Mutta Hammarin terävälle katseelle oli myös selvää, että toverin päässä syntynyt päätös oli jotakin epätoivoista. Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta teki nopeasti päätöksensä hänkin ja oli hengenvedossa jälleen Städin rinnalla. Tämä oli sanottavansa sanottuaan jatkanut käyntiään, täysin vakuutettuna, että Hammar nyt käsitti, kuinka mahdotonta oli häneen millään tavoin vaikuttaa. Kun hän nyt taasen kuuli kavioiden kopseen viereltään, kääntyi hän kipakasti ja hyökkäsi silmittömästi Hammaria vastaan. Tämä voi ainoastaan äkillisesti heittäytyen syrjään välttää Städin luodin. Hammarin tyyneyden yhä enemmän ärsyttämänä sieppasi Städ miekkansa ja tähtäsi sen kärjen hevosen rintaan, mutta yhtä nopeasti välähti miekka Hammarinkin kädessä ja vaivutti voimakkaalla iskulla Städin miekankärjen maahan.