"Oletko järjiltäsi, Städ?" huusi Hammar hypäten hevosensa selästä.
Nyt alkoi tulinen taistelu elämästä, ainakin hyökkääjän puolelta, sillä Städ löi aivan mielettömästi Hammariin. Tämä oli kuitenkin taitava miekkailija, ja hänen käsivartensa oli ainakin yhtä jäntevä kuin Städin, niin että hän kykeni puolustautumaan. Ilmeisesti oli hänen tarkotuksensa, jos mahdollista, väsyttää Städ ja sitte riisua hänen aseensa. Mutta näytti siltä, kuin Hammarin aikeet jäisivät silleen, sillä Städ ei ollut niitä miehiäkään, jotka niin pian väsyvät, ja viha lisäsi sitä paitsi nyt hänen voimiaan uskomattomiin. Tämä pakotti Hammarin vähitellen vastoin aikeitaan menettelemään hyökkäävään tapaan.
Heidän parhaalleen vaihdellessa iskujaan, tuli osasto ratsumiehiä täyttä laukkaa tietä myöten. Tämä osasto kuului Krokowin rykmenttiin, ja kun johtaja sai näkyviinsä molemmat ratsastajat, kannusti hän hevosiaan. Tuokiossa oli hän heidän rinnallaan, niin että he aavistamattaan joutuivat umpinaisen saarroksen sisään. Tämä tapahtui samana hetkenä, kun onni tai onnettomuus satutti Hammarin säilän Städin käteen, joka puristi miekankahvaa, niin että hän menetti kolme sormeaan ja sen lisäksi sai hyvän haavan käsivartensa alaosaan.
Ruotsalaisessa sotalaissa olivat kaksintaistelut ankarasti kielletyt, ja tämä asia oli päivänselvä ja näytti lisäksi pikemmin salahyökkäykseltä, sillä niin hyvin joukon johtaja kuin jokainen ympäröivistä ratsumiehistä saattoivat ottaa valalleen, että Hammar oli hyökännyt Städin kimppuun ja olisi epäilemättä päättänyt hänen päivänsä, jolleivät he hyvissä ajoin joutuneet estämään. Hammar otettiin heti kiinni ja vietiin Magdeburgiin, jossa sotaoikeus oli pian vetäisevä viivan hänen kaikkien tulevaisuusunelmiensa ylitse.
Städ sidottiin niin hyvin kuin voitiin, mutta sen sijaan, että olisi jatkanut matkaansa Barbyhyn, kääntyi hänkin Magdeburgia kohden. Niin paljo oli Hammar sentään saanut aikaan, vaikkakin, jos hän korvaukseksi siitä oli menettävä elämänsä, hinta oli liian suuri.
* * * * *
Suuressa korkeassa huoneessa, joka oli sisustettu 1600-luvun vakavan ja raskaan maun mukaan, syvät ikkunakomerot verhotut paksuilla, ripsureunaisilla uutimilla, verrattain matalat ovet, paneloidut, runsailla leikkauksilla koristetut seinät ja pitkälle huoneeseen ulkoneva takka, koristettu mestarillisilla kuvan veistoksilla — tässä huoneessa istui Ruotsin valtiokansleri, Akseli Oxenstjerna.
Hänen kookas, voimakas vartalonsa oli vielä kumartumaton, vaikkakin tukka oli alkanut harmaantua, ja hänen suuret, eloisat silmänsä tähystivät samalla tyynellä terävyydellä kuin aina menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ylitse. Hän istui takanojassa muutamalla korkealla nahkapäällysteisellä nojatuolilla, ja hänen kätensä lepäsi avatulla kirjeellä, jonka hän äsken oli saanut Ruotsin neuvostolta. Kirje oli hänen edessään suurella pöydällä, joka oli kauttaaltaan kirjotusten peittämä. Vasen käsi kannatti alaspainunutta päätä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, ja hänen ympärillään oli niin hiljaista kuin haudassa tai mieluummin maassa, jossa toimivat näkymättömät voimat, valaen elämännestettä puiden juuriin.
Aika olikin nyt enemmän kuin koskaan sellainen, että se vaati kaikkien voimien ponnistusta, yksimielisyyttä, sitkeyttä ja rohkeutta, jottei koko se ylpeä rakennus, jonka sankarikuninkaan suuruus oli kohottanut, sortuisi maahan ja kukistuessaan vetäisi mukanaan ei ainoastaan ulkonaisten laitosten loiston ja mahtavuuden, vaan myöskin sisäisen elämän, hengen ja sydämen vapauden, itsenäisyyden ja rauhan, juuri sen, joka oli ollut iäkkään ministerin ja hänen kuninkaallisen ystävänsä parhaan työn päätarkotus. Eikä pidä ihmetellä, vaikka jolloinkin, kun, kuten nyt, tietoisuus inhimillisten pyrintöjen turhuudesta tunkeutui syvemmälle sieluun, ihminen otti oikeutensa myös tässä voimakkaassa hengessä ja kasvojen piirteet ilmaisivat taistelua, jota käytiin hänen sisimmässään. Mutta siinä suhteessa oli Akseli Oxenstjernan sieluntaistelu toisenlaatuinen, että hänellä ei taistelussa ollut kysymystä oikeasta tai väärästä tai kiusauksesta tavallisessa merkityksessä, vaan siitä, mikä saattoi olla parhaaksi isänmaalle, mikä viedä suorinta tietä päämäärään, jonka hyväksi suuri kuningas ja niin monet, monet hänen keralla olivat antaneet elämänsä. Ja nyt, tällä hetkellä, oli vähemmän kysymys menosta eteenpäin tätä päämäärää kohden kuin vähimmällä tappiolla peräytymisestä poispäin. Näiden kaikkien saksalaisten durchlauchtien epäluotettavuus, arkuus ja voitonhimo, ja levottomuus, suuttumus, oikeutettu sankarillinen viha, kun tämän johdosta oli pakotettu taipumaan katsomustapaan ja menettelyn lähtökohtaan, joka oli niin uusi, niin äkillinen, tämä muodosti yhteensä sulatusuunin, jonka tulisista liekeistä tuskin toinen henki kuin Akseli Oxenstjernan olisi voinut päästä säilyttäen tahtonsa kullan.
Hänen ajatuksensa keskeytti asentoaskel erään oven luona — valtiokanslerin työhuoneeseen vei kolme ovea, — ja kun hän kohotti katseensa, seisoi pitkä, leveähartiainen ratsumies ovella. Valtiokansleri katsoi kummastuneena mieheen.