Ei ollut tavallista, että joku ilmottamatta astui hänen työhuoneeseensa, varsinkin sitä tietä, jota ratsumies epäilemättä oli tullut ja jota käyttivät yksinomaan valtiokanslerin omat palvelijat. Kuitenkin seisoi ratsumies siinä, äänetönnä ja jäykkänä, ikäänkuin hän olisi kuulunut seinän veistokuviin ja aivan äkkiä tullut työnnetyksi paikalleen. Valtiokansleri odotti kotvasen saadakseen kuulla hänen asiansa, mutta kun niin ei tapahtunut, kysyi hän vihdoin mieheltä, mitä tämä tahtoi.
"Konnantyö!" sopersi ratsumies, aivan kuin hänen olisi vaikea saada sana huuliltaan.
"Rakas ystävä!" lisäsi valtiokansleri, "jos olet päässyt jonkin sellaisen jälille, joka koskee sinua itseäsi, niin ilmota se kapteenillesi tai everstillesi… tai onko tarkotuksesi kääntyä erityisesti minun puoleeni?… Mikä on nimesi ja mistä olet?"
"Städ, armollinen herra, on nimeni ja kotoisin olen Svenarumin pitäjästä Smålannista… ja nyt on asianlaita siten, että…" Sanomalla nimensä ja syntymäpaikkansa näytti hän saaneen kielensä kantimet heltiämään, mutta sitte pysähtyi hän yhtäkkiä uudestaan, ja valtiokanslerin täytyi uudelleen kysyä, mitä hän oikeastaan tahtoi.
"Nähkääs, minulla on kauan ollut vähän käniä Hammarille", sanoi hän vihdoin, "ja nyt on asia niin että hänet aiotaan ampua huomenna… mutta se on huutava vääryys eikä se saa tapahtua, niin totta kuin olen hänen lähin miehensä rivissä…"
Städ kertoi vähitellen ja monta kertaa keskeyttäen juttunsa ja syyn, miksi hänellä oli "vähän käniä" Hammarille, jonka jälkeen hän lisäsi:
"Ja nyt, armollinen herra, löin minä ensiksi eikä hän, ja tahdon nyt myöntää, että Hammar on muhkea poika, ja hän osaa hoitaa miekkaa yhtä hyvin kuin minä, ja paremminkin… ja sentähden jääkööt vihottelut, ja nyt tiedätte kaiken, ja jos joku henki on hukattava, niin on se minun eikä Hammarin… hänellä onkin pää ja silmäpari, joka näkee sakeimmankin pimeyden lävitse, niin että hän voi, mikäli elää ja terveenä on, olla valtakunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin minä voin…"
Valtiokansleri katsoi ilmeisellä mieltymyksellä kalpeaan ratsumieheen, jonka kivikovan pinnan alla piili niin paljo tunteellisuutta, ja koska, kentiesi juuri tämän johdosta, hänen mielensä kiintyi enemmän kuin muuten oli tavallista niin hyvin Städiin kuin hänen kuolemaan tuomittuun toveriinsakin, kysyi hän lähemmin, mikä oli aiheuttanut kaksintaistelun. Städ alkoi änkyttää ja näytti hänen nyt olevan vaikeampi kuin ennen saada ilmoille mitä hän tahtoi sanoa.
"Kuuriruhtinas", alkoi hän, ja valtiokanslerin uudistetun kysymyksen johdosta sanoi hän ikäänkuin selittääkseen mitä hän tarkotti kuuriruhtinaalla, "niin, Olut-Yrjö tietysti… nähkääs, olin menossa suoraa päätä ottamaan hänet hengiltä…"
"Mies, mitä rohkenet sanoa…?" huudahti kansleri hypähtäen tuoliltaan.