Eversti Stålhammar: Kuvauksia Ruotsin suuruuden ajoilta

by C. Georg Starbäck

"Joo, tahdoin murhata kuuriruhtinaan", sanoi Städ aivan tyynesti. "Tietysti rehelliseen tapaan, armollinen herra, ruotsalaiseen tapaan… tahdoin sanoa hänelle totuuden suoraan vasten kasvoja, tahdoin sanoa, että nyt kohtaamme toisemme armollisen herramme, autuaan kuningasvainajan edessä, taivaassa Jumalan luona, ja niin antaa hänelle rehellisen, ruotsalaisen iskun läpi pelkurisydämen… ja sitte, kun olisin ollut kuollut, sillä sen voin hyvin käsittää, ettei henkeni sen jälkeen olisi paljoa maksanut, olisin kai sentään kerrankin saanut etusijan Hammarin rinnalla, ajattelin… mutta nyt en enää sitä ajattele, ja nyt on kuten on, ja mikä on oikein, on oleva oikein…"

Kummissaan kuunteli valtiokansleri rohkeaa ja omituista päätöstä, jonka kilpailuhalu oli synnyttänyt jäykän sotilaan mielessä, ja hän näytti tarkoin harkitsevan kaikkea yksikseen. Vihdoin kysyi hän, kuinka Städ oli voinut päästä leiristä ja kuinka hän oli aikonut menetellä päästäkseen vaaliruhtinaan luo. Mutta Städ otti aivan tyynesti esiin ratsumestarilta saamansa kirjeen ja kertoi lisäksi kuinka oli saanut sen. Valtiokansleri aikoi kysellä enemmän, kun ovi aukeni ja muuan vahtiupseeri astui huoneeseen ja ilmotti joukon everstejä, jotka pyrkivät viipymättä valtiokanslerin puheille. Tämä ei näyttänyt kiirehtivän vastaamaan, vaan kääntyi ratsumieheen, lähettääkseen hänet ensin pois; mutta hänen huuliltaan ei ehtinyt päästä sanaakaan, kun ilmotetut everstit ja kenraalit näyttäytyivät ovessa, tunkeillen synkin katsein ruotsalaisen valtiokanslerin eteen odottamatta hänen suostumustaan ottaa heidät vastaan.

Städ vetäytyi takaisin sitä ovea kohden, jonka kautta hän oli tullut huoneeseen, mutta hän ei poistunut huoneesta, vaikkakin suuri esiinpistävä takka suojeli hänet toisten katseilta, niin että he puhuivat ja toimivat täysin vakuutettuina, että olivat valtiokanslerin kera yksin. Tämän katse hipaisi tyynesti ylpeitä herroja ovella, ja sellaisen vaikutuksen teki tämän miehen pelkkä näkeminen, sellainen majesteetillisuus oli koko hänen olennossaan, että tuimat sotilaat seisoivat hetken aikaa neuvottomina, ikäänkuin hämmästyksen lyöminä oman hankkeensa johdosta. Moni silmä ei voinut kestää vanhan valtiomiehen tyyntä, mutta tutkivaa ja lisäksi nuhtelevaa katsetta, miehen, jonka nimeä he niin monien vuosien kuluessa olivat tottuneet kunnioittamaan; moni arpinen poski hehkui purppurassa ja moni jalka jo liikahti tehdäkseen kokokäännöksen. Silloin astui eversti Krokow esiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen äänensä vapisi, kun hän puhui, samalla kuin hänen silmänsä ikäänkuin ponnistivat viimeiset voimansa kohotakseen kohtaamaan valtiokanslerin katseen. Mutta miehellä oli sellaista rohkeutta, jota epätoivoinen yritys vaatii, ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän rohkeni katsoa jaloa vastustajaansa silmiin, tuli julkeus hänelle avuksi, eikä hän luonut enää silmiään maahan.

Hän esitti aluksi yleisen kuvan silloisesta asemasta ja siirtyi vähitellen yksityisempiin seikkoihin, kunnes hän vähitellen joutui heidän esiintymisensä tarkotukseen valtiokanslerin luona, ja epäröimättä, miltei terävällä katseella ja äänellä, esitti hän ne vaatimukset, jotka saksalaiset kenraalit ja everstit asettivat Ruotsin hallitukselle ja valtiokanslerille, tämän asiamiehelle. Hänen lopetettuaan seurasi yleinen hiljaisuus, ja kaikkien silmät suuntautuivat valtiokansleriin. Kuten lauma pelästyneitä puhveleja, kun rohkein niiden joukosta uskaltaa pysähtyä ja kääntyä vihollistaan vastaan, vähitellen hiljentää vauhtiaan, kääntyy ympäri ja vitkasteltuaan lopulta karkaa yhdestä tuumin siihen suuntaan, jonka johtaja on määrännyt, niin nousi täälläkin vähitellen katse katseen jälkeen lattiasta, niiden ilmeet vaihtuivat pelosta ja kunnioituksesta vihaksi ja nuhteeksi, ja lopulta pysähtyivät ne taisteluun vaatien saaliiseensa.

Akseli Oxenstjernan kasvoilla ei saattanut huomata vivahdustakaan, joka olisi pienimmälläkään tavalla ilmaissut, mitä hänen täytyi tuntea sydämessään kuullessaan everstin puhetta, joka oli ilmaus herrojen aamulla tekemästä päätöksestä.

"Lyhyesti, eversti Krokow", sanoi hän, "Akseli Oxenstjerna, Ruotsin valtakunnan kansleri, on teidän vankinne… sitäkö olette tullut minulle ilmottamaan?"

"Jaa!" vastasi eversti. "Meidän täytyy mennä äärimäisyyksiin, se on aina keino saavuttaaksemme sen päämäärän, jonka puolesta tahdomme uhrata henkemme ja veremme."

"Hyvä, eversti, mutta minä tiedän toisenkin keinon", jatkoi valtiokansleri leimuavin silmin, "tiedän toisenkin keinon saavuttaaksenne päämäärän, jonka puolesta tahdotte uhrata henkenne ja verenne… että pidätte lujina ne lupaukset ja valat, jotka olette vannoneet, että hylkäätte ne neuvot, joita nyt suositte, mutta jotka aikalaisten ja jälkeentulevien edessä ovat painavat teihin kavaltajan polttomerkin. Mitä… voitteko hetkistäkään luulotella, että isänmaanne on saavuttava vapauden ja rauhan, nämä kallisarvoiset asiat, joita te kaikki ikävöitte, voitteko luulotella, että Saksanmaa on saavuttava tämän päämäärän, jos te Saksin vaaliruhtinaan kera auliisti taivutte katolisen keisarin mielivallan alle… Ja mitä ajattelette sitte siitä uskon ja tunnustuksen vapaudesta, jonka lipulle me kaikki olemme vannoneet uskollisuutta, jonka puolesta suuri manalle mennyt kuninkaamme uhrasi henkensä? Luuletteko, että tämä vapaus saavutetaan siten, että te häpeämättä tahdotte rikkoa pyhimmät valat ja sitoumukset…? Voitte olla varmat siitä, etteivät lupauksenrikkojain saastutetut kädet voi konsanaan kannattaa pyhää asiaa… Ja sentähden kuulkaa sanani ja harkitkaa niitä tarkoin… vielä on aikaa peräytymiseen… ottakaa sananne takaisin ja ajatelkaa, että mitä me nyt toimimme, se on kerran alistettava tulevaisuuden lahjomattoman tuomion alaiseksi… ottakaa sananne takaisin, ja mitä nyt olette tulleet lausuneeksi jalon mielen kuumeisessa levottomuudessa ja jännityksessä, toivoen kerrankin saavuttavanne korkean päämääränne, sitä ei tulla lukemaan teille pahaksi, enkä minä sitä koskaan muista muuten kuin, kuten nyt olen sanonut, todistuksena siitä, mihin jalotkin miehet voivat tapausten ja toiminnan ahdingossa joutua."

Jos nämä sanat olisi lausuttu yksitellen näille miehille, olisi epäilemättä valtiokansleri saavuttanut tarkotuksensa ja asiat painautuneet entiseen luonnolliseen uomaansa, mutta nyt pidättivät he toinen toistaan, kukaan ei uskaltanut rikkoa tehtyjä keskinäisiä sitoumuksia, ja sille ainoalle heistä, joka uskalsi johtaa puhetta, oli yksityisesti enemmän hyötyä siitä, jos heidän aikeensa onnellisesti vietiin perille. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lausua mitään enempää, käänsi valtiokansleri herroille selkänsä ja meni muutamaan sisempään huoneeseen. Hänen katseensa oli hetkisen viivähtänyt vanhassa eversti Winckelissä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tätä erityisesti puhutella, mutta sitte poistui hän. Everstit ja kenraalit seisoivat ilmeisesti neuvottomina, ja useammat nostelivat jo jalkojaan seuratakseen poistunutta, erittäinkin sinisen rykmentin eversti, joka kenties elävämmin muisti käytyjen taistelujen loiston ja ne siteet, joilla nämä taistelut ja sankarikuninkaan muisto sitoivat yhteen hänen sotilaansa: ja kohtaus valtiokanslerin kanssa näiden tunteiden vaikutuksen alaisena olisi saattanut murtaa rikki salaliiton. Mutta silloin otti eversti Krokow sananvuoron, ja hän osasi niin kietoa horjuvamieliset, että hän sai tahtonsa lävitse ja päätettiin asettaa luotettavia vahteja Krokowin omasta rykmentistä sen talon ympärille, missä valtiokansleri asui.

Städ oli ollut tämän kaiken hiljaisena ja näkymättömänä todistajana, ja tälle jäykälle, hidastuumaiselle miehelle, jonka tahdonsuunnan yleensä määräsi enemmän vaisto kuin harkitseminen, selkeni asia, joka hänelle kentiesi ainaiseksi olisi jäänyt pimeäksi, jolleivät tämän päivän tapahtumat ja se suonenisku, jonka hän oli saanut, olisi ikäänkuin virittäneet hänen mieltään erityiseen herkkyyteen, jollainen tavallisesti ei tullut hänen osakseen. Hän hiipi ulos ja onnistui huomaamatta pääsemään kadulle. Hänen askeleensa olivat hieman veltot verenvuodon tähden, ja turvonnutta käsivartta särki kovasti, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan käveli kuumeisella joustavuudella katua eteenpäin. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän laukustaan nahkakukkaron, jonka hän kiireesti avasi. Se oli täynnä kiiltäviä kultarahoja, osaksi hänen monivuotisen säästäväisyytensä ja kieltäymystensä hedelmiä. Hän pisti sen taskuunsa, riensi talleihin ja satuloi, niin nopeasti kuin hänen kipeä käsivartensa salli, Hammarin hevosen, tarttui ohjaksiin ja talutti sen Witten asunnolle, missä hän sitoi sen porraspieleen. Sen jälkeen käveli hän katua myöten suuren, synkän talon luo, joka ei ollut varsin kaukana, ja kolkutti portille.