Ja kuinka hän puhuikaan, kääntyi asia niin, että Hammar harrastui valtiokanslerin pelastukseen yhtä tulisesti kuin hän innostui Städin menettelyn jaloudesta. Hän puristi lämpimästi tämän kättä ja sanoi lähtöä tehdessään:
"Sinä olet saavuttava tarkotuksesi, Städ, niin totta kuin nimeni on Hammar ja me molemmat olemme Svenarumin poikia, tahdon lähteä sinun asiallesi ja suorittaa sen mitä sinä olisit suorittanut, jollei taistelumme aamupäivällä olisi tullut väliin… ole tyyni, olen täällä takaisin aamulla hyvissä ajoin, ja sentähden en tahdo ottaa aarrettasikaan!"
Städin vielä tehtyä selkoa, missä hevonen oli, lähti Hammar, eikä vanginvartia lainkaan estellyt häntä menemästä. Olihan tullut vain yksi mies ja yksi mennyt, ja se oli antanut hänelle kunniallisen palkkion, — siinä kaikki, mitä vanginvartian aivoihin mahtui, ja tyynellä omallatunnolla sulki hän oven Hammarin jälkeen.
Hammar löysi pian hevosensa, joka iloisesti hirnui häntä vastaan, ja silmättyään eteiseen — sillä huolimatta katkerasta tappiosta, jonka hänen sydämensä oli tänään kärsinyt, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa kuinka paljo hänelle kallisarvoista oli siellä sisällä heittäytyi hän satulaan ja ratsasti matkaansa. Onneksi Hammarille oli vahdinmuutto äsken tapahtunut kaupunginportilla, ja uusi vartiojoukko, joka hyvin tunsi hänet, vaan ei vielä ollut kuullut puhuttavan siitä rikoksesta, josta hänet oli tuomittu, päästi hänet estelemättä lävitse, kun hän ilmotti, että hän vei määräyksiä valtiokanslerilta sotamarskille. Ja salaman nopeudella kiidätti hän tietä eteenpäin.
Ulkona tasangolla oli vielä verrattain valoisaa, vaikkakin taivaalla alkoi vilkkua muutamia tähtiä. Hammar oli mahtanut ratsastaa neljänneksen peninkulmaa, kun hän näki edellään seurueen, johon kuului kaksi herraa ja kaksi naishenkilöä, paitsi paria palvelijaa, jotka ratsastivat soveliaan etäällä herrasväestä. Hän aavisti heti, keitä ratsastajat olivat, ja hänen aavistuksensa vahvistuivat. He olivat Susanna ja Anna ja heidän petolliset ritarinsa.
Hänen sydämensä lävitse viilsi kuin kaksiteräinen miekka, ja veri kuohui hänen suonissaan. Hänen päässään humisi, hän näki, ja kuitenkin oli ikäänkuin sumu levinnyt hänen silmiensä eteen. Hän tosin oli vähäpätöinen mies, mutta koskaan ei hän enää voinut rakastaa tyttöä, joka niin saattoi halveksua hänen varotustaan ja avosilmin ratsastaa kunniansa perikatoa vastaan. Hirveämpi ei voinut seuraavana päivänä olla hänen kulkunsa telotuspaikalle kuin hänen ratsastuksensa nyt leikkiälaskevan ja nauravan seurueen ohitse. Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi edelle; kysymyksessä oli jotakin, joka oli paljoa enemmän kuin hänen rakastettunsa kunnia. Ja hän kannusti hevostaan, ja jalo eläin syöksi eteenpäin hänen keralla, ikäänkuin olisi aavistanut kuinka tärkeää oli päästä nopeasti hiljakseen ratsastavan seurueen ohitse.
"Seis!" jyrähti käskevä ääni Hammarin juuri kiidättäessä ohi.
Se oli ratsumestarin ääni. Hän tiesi hyvin Hammarin kuolemantuomion ja estäisi epäilemättä hänen matkaansa ja tekisi tyhjäksi Städin urhokkaan tuuman, jollei onni nyt olisi Hammarille suosiollinen. Tämä ajatus välähti kuin salama hänen sumentuneen päänsä lävitse, ja tahtomattaan sipaisi hän kädellään poveaan, jossa hän tunsi enonsa onnea tuottavan kiven. Hän iski kannuksensa hevosen kylkiin ja kiiti vastaamatta eteenpäin. Mutta ei ainoastaan ratsumestari, vaan molemmat naisetkin olivat tunteneet hänet, ja hän kuuli heidän päästävän puoleksi tukahtuneen huudahduksen.
Samassa paukahti laukaus, ja Hammar kuuli kuulan vinkuvan ohitsensa. Hän oli pari hevosen pituutta huviratsastajain edellä, ja hän kääntyi nopeasti ympäri ratsastaessaan eteenpäin, ja hän näki tai oli näkevinään molempien naisten kurotetuin käsin pitelevän ratsumestarin kättä, jossa olevasta pistoolinsuusta keveä savupilvi kiemurteli avaruuteen. Uusi laukaus pamahti ja hän kuuli nopeaa nelistystä takanaan. Hän katsoi vielä kerran taakseen. Hän näki molempien herjojen pysähtyneen naistensa kera tielle, kun taasen molemmat palvelijat kannustivat hevosiaan hurjimpaan laukkaan tavottaakseen hänet.
Muuta hän ei enää ratsastajista nähnyt, ja surumielinen, kalpea hymy vilahti hänen kauniiden kasvojensa yli, hänen taputtaessaan hevostaan kaulalle. Hän tunsi ratsunsa. Palvelijain raskasjalkaiset hevoset eivät voineet tavottaa niin jaloa eläintä, ja takaa-ajajain kaikukin häipyi yhä loitommalle kuuluvista. Vanha temppeliherrojen linna seisoi kuin kaamea kummitus hänen sivullaan, ojennellen hänen jälkeensä pitkiä käsivarsiaan, jotka näyttivät pidentyvän nousevan kuun hohteessa. Kun hän oli päässyt pois linnan varjosta, joka oli pimeämpi, kylmempi ja kaameampi sentähden, että se sulki itseensä tai tulisi sulkemaan tuhottuna kaiken sen, mitä hän oli unelmoinut ja toivonut, ihanaa ja suloista, silloin oli myös jälestäajajain hevosten töminä tykkänään hälvennyt kuulumasta.