Parin tunnin ratsastuksen jälkeen näki hän joukon ratsumiehiä istuvan hevostensa selässä pienehkön kylän suurimman talon edustalla. Hän tunsi heidät heti ruotsalaisiksi ja kysyi sotamarskia. Tämä oli tulossa, ja Hammar hyppäsi hevosensa selästä ja astui sisään. Herra Juhana Banér istui illallisellaan, ja koko hänen ulkonäkönsä osotti levottomuutta, huolia ja huonosti salattua harmia.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän tuimasti.
"Olen ratsumies herra Swickert Nierothin komppaniasta ja nimeltäni Städ!" vastasi Hammar ja kertoi sen jälkeen kaiken, minkä Städ oli kertonut hänelle saksalaisten everstien ja kenraalien esiintymisestä valtiokanslerin luona ja hänen vangitsemisestaan ja mainitsi, että ainoa pelastuksen mahdollisuus olisi se, jos sotamarski voisi saapua ennenkuin suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.
Juhana Banér hypähti pöydästä, hänen silmänsä salamoivat ja hänen otsallaan loisti synnynnäinen majesteetillisuus.
"Minä pidän sinusta, Städ", sanoi hän lyöden Hammaria olalle. "Tästä hetkestä lukien olet korpraali Swickert Nierothin komppaniassa… ja nyt Magdeburgiin!"
Myöhään illalla saapui sotamarski Magdeburgiin. Historiasta tunnetaan kylliksi, että hänen saapumisensa pelasti valtiokanslerin, teki salaliittolaisten tuumat tyhjiksi ja teki mahdolliseksi uuden ajanjakson saapumisen tämän pitkällisen sodan historiassa. Valtiokanslerin asunnon ympärille asetetut vahdit katsoivat kummissaan sotamarskiin, jonka he luulivat olevan kaukana Magdeburgista ja johon nähden he eivät olleet saaneet mitään toimiohjeita. Pääjohtajat Krokow, Wedell ja Lohausen olivat sitä paitsi lähteneet Schönebeckiin vastaanottamaan vaaliruhtinaan määräyksiä, niin että salaliittolaisilta puuttui sillä hetkellä yhtenäisyyttä ja heidät siten helposti voitettiin. Kenraalimajurit Ruthwen ja Lesslie y.m. kutsuttiin viipymättä valtiokanslerin luo ja neuvottelussa, joka täällä pidettiin, päätettiin, että valtiokansleri lähtisi merenrantaa alaspäin "pitämään vaaria asioista alamaan puolella ja ottamaan vastaan Preussista tulevaa sotajoukkoa, jotta, jos joko miehistö hullaantuisi tai tiet tulevaisuudessa tahdottaisiin katkaista, eivät hän ja sotamarski olisi samassa paikassa", vaan jos toinen sortuisi, niin toinen voisi jäädä kykeneväksi turvaamaan Ruotsin ja evankeelisen tunnustuksen asiaa.
Tämä päätös pantiin jo samana iltana toimeen. Eskadroona eversti Hannu Wachtmeisterin ratsuväkeä ja komppania rakuunia saivat määräyksen istua ratsaille keskellä yötä ja vartoa pohjoisella kaupunginportilla. Hammar, joka ei voinut rauhottua ennenkuin sai tavata vanhaa herraansa, kapteeni Witteä, riensi heti saatuaan tiedon tehdystä päätöksestä hänen asuntoonsa.
Hämmästyksekseen tapasi hän täällä sekä Susannan että Annan, ja kun hän astui yli kynnyksen, päästivät molemmat huudahduksen ja riensivät häntä vastaan, mutta ikäänkuin heitä olisi pidättänyt jokin äänetön mahtikäsky tai pelästyttänyt ratsumiehen kalpea ja murjottu ulkonäkö ja syvä, synkkä, jäätävä katse, jonka hän heihin heitti, loivat he silmänsä maahan, vetääntyivät takaisin ja katosivat viereiseen huoneeseen.
Muutamin sanoin ilmotti Hammar kapteenille, että hän nyt saattoi naisväkineen seurata valtiokansleria pohjoiseen ja että hän oli sotamarskilta saanut siihen suostumuksen. Yhden aikaan oli kapteenin oltava pohjoisella kaupunginportilla. Lähtö tapahtuisi silloin. Tämä tieto ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan herättävän kapteenin mielessä sitä iloa, jota Hammar oli odottanut. Hänen silmänsä viipyivät siihen sijaan tutkivina ja läpitunkevina suosikissa.
"Pekka!" sanoi hän vihdoin tarttuen nuoren ratsumiehen käteen. "Olet ollut minulle rakas jo monet vuodet ja rakkaammaksi olet tullut vuosi vuodelta… onko totta, mitä tyttäreni äsken minulle kertoi, oletko puuttunut kaksintaisteluun ja onko sinun sentähden kuoltava?"