"Kyllä!" vastasi Hammar hetken jälkeen, jollaikaa hirveä taistelu taisteltiin hänen sisällään.
"Tottele sitte neuvoani, poika… uskallan taata hengelläni, että kun asia on tullut selvitetyksi, niin sinä olet viaton… tule sentähden mukanani kotiin, kunnes saamme korjata kaiken ja sinä voit kunnialla palata uudestaan sotaan… nyt ei ole aikaa tehdä asiasta selkoa minulle eikä se ole tarpeellistakaan."
"Ei, ei, kapteeni", vastasi Hammar kiihkeästi ja pontevasti. "Sitä tietä kunniaan en tahdo kulkea, mutta voitte uskoa minua, kun sanon, että kuolen ystävyytenne arvoisena, ja tästä ystävyydestä kiitän teitä… Sanokaa myös ystävällinen sana isälleni ja äidilleni kotona, jos he elävät, ja pyytäkää heitä, etteivät uskoisi niitä pahoja sanoja, joita kentiesi kuulevat minusta!"
Kyynelet virtailivat hänen silmistään, suonenvedon tapaisesti puristi hän kapteenin kättä ja syöksyi ulos.
Siinä valonkajanteessa, joka hänen ovea avatessaan virtasi osaan eteisestä, näki hän Annan valoisan olennon. Hän seisoi siellä yhtä kalpeana kuin Pekkakin, ja tämän sulettua oven riensi hän häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä.
"Ole tyyni, Pekka", kuiskasi hän. "Susanna rakastaa sinua eikä ketään muuta!"
Enempää hän ei voinut sanoa, hän vaipui kokoon suonenvedontapaiseen itkuun. Hammar riensi kadulle tuskan valtaamana ja sisimmässään tuntien kuinka turha ja tyhjä oli tämä tunnustus, jonka tieto hänen häpeällisestä kuolemastaan oli pusertanut ystävättären huulilta.
Yhden aikaan yöllä näki hän valtiokanslerin lähtevän Magdeburgista ja hänen seurueessaan näki hän kapteenin ja molemmat neitsyet.
Kello oli juuri lyönyt kaksi, kun hän seisoi vankilan portin edustalla. Vanginvartia esteli, mutta Hammarilla oli mukanaan kaksi toveria, jotka vakuuttivat, että hän oli kuolemaan tuomittu, ja niin pääsi hän sisään.
"Sinä olet korpraali, Städ", huudahti hän tämän tavatessaan, ja sen jälkeen vaipui hän ponnistuksista ja sielunkärsimyksistä tyyten uupuneena vankilan oljille.