3.
KUSTAA HORNIN SODAN AIKAAN.
Kaikista niistä tarinoista, joita Svenarumin vanha lukkari osasi kertoa — nyt ovat hänen luunsa levänneet haudassa jo monen miespolven ajan, sillä hänkin kuului karoliinien aikaan, ja hänen nuoruutensa ja miehuutensa sattui kolmikymmenvuotisen sodan kanssa yhteen — kaikista hänen tarinoistaan ei hänen itsensä eikä hänen kuulijoidensa mielestä, hääseuroissa tai kirkkomäellä, ollut yksikään merkillisempi kuin se, joka alkoi sanoilla: "Niin, Kustaa Hornin sodan aikaan —", ja joka sentähden myöhemminkin kulki suvusta sukuun nimellä: "Kustaa Hornin sodan aikaan", jota mekin olemme käyttäneet. Tämä olkoon mainittu lyhyenä johdantona, merkitäksemme sen lähteen — suulliset kansanmuistot — josta olemme ammentaneet.
* * * * *
— — — Korpraali Städin vetivät toverit vastoin hänen tahtoaan vankilasta, johon hän oli vapaaehtoisesti heittäytynyt pelastaakseen kauan väärin tuntemansa toverin, mutta tultuaan vankilan portaille istuutui hän ja jäi siihen istumaan, sanoivatpa toverit mitä sanoivatkin. Tämä oli ainoa voimanilmaus, johon hän enää pystyi. Hänen luonnostaan hidas ajatuskykynsä oli tyhjentynyt siihen hommaan, jolla hän koetti pelastaa toverinsa Hammarin, ja nyt otti luonto oikeutensa. Lopulta oli toverien pakko hänet jättää, ja päivän ensimäinen valonsäde näki vielä kalpean ja synkän ratsumiehen istuvan vankilan porraskivellä, ovella, jonka taakse Hammar oli sulettu.
Mutta aamun vaietessa tuli myöskin se osasto, jonka oli vietävä Hammar telotuspaikalle. Se tuskin teki mitään vaikutusta Hammariin. Hän istui liikkumatonna ja katsoi synkkiin, tummiin sotilaskasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Vankilan ovet avattiin, ja Hammar tuotiin ulos. Hän oli näköjään tyyni ja leppyisä. Nähtävästi oli hän päässyt sovintoon itsensä ja kohtalonsa kanssa, joka kenties oli hänelle tervetullut. Sillä varmaankin oli elämä hänelle nyttemmin vain taakka, josta hän halusi päästä. Hän oli pettynyt rakkaudessaan, sentähden tahtoi hän kuolla; ja että hänen kuolemansa oli yhdistynyt häpeään, — mitä ylimalkaan merkitsikään se asia niin vähäpätöiselle miehelle kuin hänelle. Suuret luodot ne murretaan myrskyn ja aaltojen kuohulla, vain niitä muistetaan, kukapa kysyykään hietajyvästä, joka on huuhtoutunut rannalta meren syvyyteen?
Korpraali Städ oli kuitenkin toista mieltä. Hänelle oli hietajyvänen kallio, joka voitokkaana kohottaisi päälakensa taivasta kohden, kun myrsky olisi mennyt menojaan ja aallot uinailisivat levossa sen jalkojen juurella. Tämä jäykkä liikkumaton olento nousi pystyyn, kun hän näki Hammarin, ja hän laski raskaasti kätensä sen sotilaan hartioille, joka oli häntä lähinnä.
"Seis!" sanoi hän. "Olen puhutellut valtiokansleria, ja Hammar saa mennä vapaana… minut on vietävä kuolemaan."
Hänet vietiin syrjään ja tahdottiin jatkaa matkaa portaita alaspäin, mutta se ei ollut Städin mieleen. Hän asettausi tielle ja huusi niin kovasti, että se olisi voinut herättää koko kaupunginosan:
"Niin kauan kuin elän ei se saa tapahtua… ainakaan en tahdo elää enää viattomasti tuomitun jälkeen!" Ja hän vetäisi miekkansa, lujasti päättäneenä, että Hammarin tie kulkisi telotuspaikalle ainoastaan hänen ruumiinsa ylitse.