Epäilemättä olisi hän siten saanutkin tahtonsa lävitse, jollei hänen ja Hammarin kohtalo olisi ollut toinen. Muutamien sylien päässä oli joukko ratsumiehiä, ja joukon johtaja oli vankilan portailla olijain huomaamatta hypännyt hevosensa selästä ja rientänyt luo. Hän oli nähnyt ja kuullut kaiken ja juuri Städin vetäistessä miekkansa maalle huusi hän jyrisevästi: "seis!" Kaikki kohottivat katseensa. Huutaja oli sotamarski, herra Juhana Banér. Huolimatta niistä tärkeistä ja huolestuttavista asioista, joiden kera niin hän kuin valtiokanslerikin olivat puuhailleet viime yön, oli viimeksi mainittu kuitenkin joutanut muistamaan ratsumiestä ja hänen kuolemaan tuomittua toveriaan. Sotamarski oli menossa leiriin, mutta alotti kierroksensa vankilasta. Kysymykseensä, mitä oli tekeillä, sai hän luonnollisesti sen vastauksen, että Hammar oli vietävä telotuspaikalle.
"Ja nimesi on Hammar?" kysyi hän kääntyen tähän. "Yöllä oli kuitenkin nimesi Städ, mitä se merkitsee?"
"Olin Städin asialla, ja kun minun oli aamulla kuoltava, niin arvelin, että voin lainata hänen nimensä, koska se koitui hänelle hyödyksi eikä vahingoksi!" vastasi Hammar.
Tyytyväisyyden ja ihailun loiste välähti Banérin suurissa silmissä.
"Sellaista väkeä pitäisi olla kosolta hädän hetkenä!" sanoi hän.
"Minä vapautan teidät molemmat!"
Hän käski sen jälkeen upseeria, joka vahtia johti, ilmottamaan asian sotaoikeudelle. Städ olisi kyllä ansainnut rangaistuksen, koska oli käynyt toverinsa kimppuun, mutta hänen itsesyytöksensä ja nopea päättäväisyytensä, joka oli pelastanut valtiokanslerin, pyyhki pois hänen rikoksensa.
Tästä päivästä lähtien ei Städ eronnut Hammarista, vaan tunnusti hänet pääkseen, paremmaksi minäkseen. Kaikki kateus oli haihtunut kuin tuuleen, eikä ollut kaukana, ettei hän hävennyt korpraalintitteliään, jonka hän katsoi oikeastaan kuuluvan Hammarille. Tämä hymyili surumielistä hymyään joka kerta kuin tämä asia tuli puheeksi, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli yleensä muuttunut tuosta päivästä, syyskuun 19:sta, jona Städin tähden oli mennyt vankeuteen. Hän oli hiljainen ja umpimielinen eikä mielellään viihtynyt toverien joukossa, ei enää ollut ensimäinen ilossa ja leikinlaskussa. Mutta kun kuulat vinkuivat ja oli käytävä vihollisten kimppuun, silloin oli hän aina kaltaisensa, kenties vain huimapäisempi kuin ennen, ja Jumala armahtakoon sitä, joka taistelun tuoksinassa osui joutumaan Hammarin ja Städin väliin; hän oli nähnyt viimeisen hetkensä, kuten ainakin vasaran ja alasimen välissä.
Ja vuodet kuluivat. Juhana Banér retkeili Saksassa sinne ja tänne, kohotti Ruotsin vaipuvan asian ja kosti verisesti viekkaalle ja pelkurimaiselle Saksin vaaliruhtinaalle, ja kaikkialla olivat Städ ja Hammar mukana, ja edellinen sai juoda kyllästymään asti entisen kateutensa maljasta, sillä huolimatta kaikesta Hammarin urhoollisuudesta ei hänen kuultu tekevän mitään vaatimuksia. Vasta viiden vuoden kuluttua eli 1640, kun Juhana Banér teki satumaisen retkensä Regensburgiin Etelä-Saksassa ottaakseen sekä keisarin että hänen luokseen kokoontuneet valtaruhtinaat vangiksi, pääsi Hammar neljännysmieheksi Smålannin ratsuväessä. Mutta sittekin hän oli askelta alempana Städiä, ja tämä kiroili ja tappeli kuin riivattu paluuretkellä Regensburgista pohjoiseen päin. Se ei kuitenkaan auttanut. Urhea Juhana Banér kuoli 1641, ja Lennart Torstensson tuli syksyllä samana vuonna Saksassa olevan sotaväen sotamarskiksi, mutta lehti ei ottanut kääntyäkseen Hammarille.
"Se käy paremmin, saatpas nähdä, kunhan kerran pääset pois porttivajasta!" sanoi korpraali Städ ja nyhjäsi Hammaria kylkeen. Se tapahtui samana iltana, jona uusi sotamarski oli tarkastanut joukkojaan Leipzigin taistelun edellä, jossa me voitimme yhden ihanimpia voittojamme tässä sodassa — kuitenkin menettäen sellaisia miehiä kuin Erik Slang ja Liljehök.
Mutta kuinka kävikään, niin portti vaja oli kylläkin pitkä. Kului edelleen kaksi vuotta, ja vasta sitte pääsi Hammar korpraaliksi. Hän itse ei siihen kuitenkaan pannut erittäin suurta arvoa eikä merkillistä kyllä Städkään.