"Se on vasta alkua!" sanoi hän. "Ja saatpas nyt nähdä, eikö se ala vedellä paremmin!"
Sinä vuonna jouduimme sotaan Tanskan kanssa, joka kadehti meitä.
Lennart Torstensson ilmestyi ruotsalaisen pääjoukon kanssa Tanskaan
kuten salama, ja Skåneen tunkeutui toinen ruotsalainen joukko Kustaa
Hornin johdolla.
Hänen sotaretkensä sinne se on saanut nimen: "Kustaa Hornin sota" ja tämä säilyi niin kauan kansan muistossa, että vielä satoja vuosia tämän jälkeen skånelaiset talonpojat asettivat ajanlaskunsa tämän sodan mukaan ja sanoivat: "Se tapahtui niin ja niin monta vuotta ennen Kustaa Hornin sotaa tai sen jälkeen."
* * * * *
Maantietä, joka vei Svenarumin kirkolle, kulki eräänä päivänä elokuun alussa 1644 kaksi miestä. Toinen oli nähtävästi muuan niistä monista, jotka olivat palanneet kotiin sodasta, näkemättä toteentuneena ainoaakaan niistä kultaisista unelmista, joiden kera olivat lähteneet maailmaan. Hänen takkinsa oli kulunut ja ryysyinen ja lisäksi näytti hänen ulkoasunsa hoitamattomalta ja puhui pettyneistä elämän toiveista. Katse oli raukea, vaikkakin se saattoi olla ruumiillisten kärsimysten seuraus, sillä hän kulki puujalan avulla, jonka ponsi oli toisen kainalon alla ja toisessa kädessä keppi; mutta tuuhea tukka joka pörröisinä suortuvina riippui hänen päänsä ympärillä, paksu parta, joka ympäröi hänen kalpeita sisäänpainuneita poskiaan — kaikki näytti todistavan, ettei mies ainoastaan ollut vajonnut kurjuuteen, vaan että hän oli hylännyt toivonkin ponnistella pois kurjuudestaan. Toinen oli aivan toisenlainen ulkonäöltään. Hän oli pieni mies, päätään lyhempi kookasta soturia, ja hän oli ulkoasultaan kaikin puolin siistitty mies ja hyvinvoivasta, rattoisasta näöstään päättäen oli hyvissä olosuhteissa ja eli tyytyväisenä itseensä ja ympäristöönsä. Hyväntahtoiset, mutta vilkkaat silmät ja omituinen piirre suun ympärillä osotti, että mies mielellään jakoi lähimäisensä kanssa, jolleikaan juuri rahojaan, niin sitä rikkautta, jota hänellä oli sisällään. Tähän kuului ennen kaikkea tyhjentymätön varasto kertomuksia kaikista mahdollisista henkilöistä ja tapauksista, varsinkin omassa pitäjässä. Hän oli Svenarumin lukkari.
"Vai niin, hyvä mies", sanoi hän kuultuaan, että soturi parka aikoi mennä Angvediin… "Niin, siellä on nyttemmin enää vanha Katri jälellä… ukko Jussi meni pois, hän… malttakaas, niin, siitä on joulun aikaan juuri yhdeksän vuotta, se oli samana syksynä, kun Stensjön kapteeni tuli sodasta kotiin, jaa, niin oli… tunnette kai hänet, kapteenin…?"
Soturin kasvot kalpenivat kalpenemistaan hänen kuullessaan lukkarin ystävällistä puhetta, ja ilmeisesti vain suurella ponnistuksella, ainakin lukkarin mielestä, saattoi hän säilyttää tyyneytensä vastatessaan?
"Kapteenin tunnen kyllä, olen muistellut häntä juuri tuosta vuodesta, jolloin hän lähti Magdeburgista…"
"Niin", jatkoi lukkari, "kun hän palasi kotiin, toi hän mukanaan viestin, että Angvedin torpan poika… hänen olisi pitänyt olla kunnokas ja urhoollinen mies… että hän oli kuollut, ja se vaikutti niin ukko Jussiin, että hän otti ja kuoli joulun aikoihin samana vuonna…"
"Suriko hän sitte poikaansa niin paljo?" kysyi soturi.