"Kyllä, se tuli kaiken muun kukkuraksi… Nähkääs, hän oli kuvitellut itsekseen, että hänen olisi saatava suuri summa rahaa vanhalta ukko Laurilta, kunnianarvoisan kirkkoherran isältä, ja niitä hän ei saanut…"
"Vai niin, hän ei saanut…?" keskeytti soturi jokseenkin kiihkeästi, joka lukkarilta ei suinkaan jäänyt panematta merkille.
"Ei… se oli nyt vain unelma, jonka ukko Jussi oli saanut päähänsä… eikä hän saanut rahoja, ei saanut… vaan sitte hän kuoli, ja siitä päivin istuu Katri muori yksin tuvassaan Angvedissa, ja kyllä kai hänkin olisi jo aikoja sitte mennyttä, jollei…"
"Jollei…?" kiirehti soturi, kun lukkari keskeytti juttelunsa, taittaakseen muutaman pitkän koivunritvan.
"Jaa, nähkääs, se asia on yhteydessä kapteenin perheen kanssa, nähkääs… neitsyt Susanna… hän on muhkea nainen, saattepas nähdä, soreavartaloinen ja kaunis, ja hänen silmänsä säteilevät kuin tähdet taivaan laella… mutta palattuaan kotiin Saksasta mainittuna vuonna on hän ollut kuin mikäkin elävä kuvapatsas, jäykkä ja kylmä, ja aina käy hän mustiin puettuna… kukaan ei ole nähnyt hänen edes vetävän suutaan hymyyn kaikkien näiden yhdeksän vuoden kuluessa… mutta ei hänen ole nähty itkevänkään. Voisi väittää, ettei hänellä ole sydäntä, jollei hän olisi niin hyvä köyhiä ja apuatarvitsevia kohtaan. Sen sanoo hänen paras ystävänsä, neitsyt Anna Skytte, joka on pitkät ajat oleskellut hänen luonaan… Hän on myös sorea neitsyt, saattepas vain nähdä, vaikka hän on vaalea kuin lilja. Kosijoita heillä on ollut molemmilla, ja sen voi hyvin käsittää, kun he ovat niin sorjia ja lisäksi rikkaita… mutta eivät he vain ota onkeen…"
"Hm!" pani soturi ja pysähtyi kuivaten otsaansa takkinsa hihalla.
"Käytte niin kalpeaksi, hyvä mies", sanoi lukkari ja pani kätensä hänen olalleen. "Kävely on kai liiaksi kysynyt voimianne… tulkaa, niin istumme täällä hetken… vai niin, aiotte Angvediin, eihän sinne ole pitkältä, kunhan pääsemme kirkon ohitse… mutta eikö olisi parasta, että menisitte nyt suoraa tietä Stensjöhön, siellä voisitte saada hyvän yösijan…"
"Ei, ei", vastasi soturi, istuuduttuaan kivelle tien reunalla. "Ei, kun olen päässyt näin lähelle, niin tahdon mennä perille, vaikkapa lopun kulkisin ryömimällä… tunnen olevani sairaampi kuin voin sanoakaan, ja kuka tietää, enkö jäisi makaamaan Stensjöhön, ja herra voisi kutsua minut, ilman että olen täyttänyt lupaukseni, minkä annoin Angvedin torpan pojalle, josta olette puhunut…"
"Lupauksen…?"
"Niin, lupauksen, että veisin itse hänen viimeisen tervehdyksensä hänen vanhemmilleen, jos tapaisin heidät elossa… tervehdys tulee tosin myöhään, mutta tahdon sen kuitenkin viedä perille. Nyt sanotte, että muorikin olisi mennyttä, jollei neiti Susanna…"