"Niin, jollei neiti Susannaa olisi ollut. Sillä hän on vähän väliä käynyt Katrin luona, eikä mene yhtään viikkoa, jottei hän taivaltaisi kerran tai pari metsämökkiin."
"Hm… sanotteko niin?" lausui soturi ja katsoi tutkivasti lukkariin.
Istuttuaan hetkisen jatkoivat he matkaansa kirkolle, lukkarin yhä keskeyttämättä ja ilmeisellä mielihyvällä jatkaessa puhettaan Angvedista, ukko Jussista ja Katri muorista, vanhasta Laurista, joka kulki kuin varjo ympärinsä peläten pienintäkin risahdusta ja tuskin uskaltaen katsoa kehenkään ihmiseen, vielä vähemmän ketään puhutella, ja niin yhteen jonoon kirkkoherrasta, kunnianarvoisesta Pietari Laurinpojasta, Stensjön kapteenista, neitsyt Annasta ja neitsyt Susannasta. Kirkon luona he erosivat. Lukkari meni kotiinsa, ja soturi jatkoi matkaansa Angvediin, vaikkakin hänen kulkunsa kävi yhä hitaammin ja hänen yhä useammin täytyi laskeutua tielle voimia kokoamaan.
Oli ilta ja kuudan, kun hän vihdoin sai näkyviinsä pienen mökintuvan, joka pilkotti puiden välitse. Hän pani käden silmilleen, kun hän sai nähdä sen, ja seisoi kauan liikahtamatta; sen jälkeen kääntyi hän hitaasti ja näytti nauttivan siitä, että antoi katseensa verkkaan siirtyä puusta puuhun, pensaista ja kivistä nurmeen maassa, ja kukkiin ja järveen, joka hänellä oli takanaan ja josta hän kaukaa saattoi erottaa Stensjön herraskartanon. Ja vielä kerran pani hän kätensä silmilleen. Mutta sitte tarttui hän taas suurella ponnistuksella kainalosauvaansa ja kulki lyhyen taipaleen, joka enää oli jälellä hänen ja tuvan välillä. Hän ei kuitenkaan mennyt tuvan ovelle, vaan vetääntyi puiden välitse suuren seljapensaan taa ja ryömi sitte hyvin hiljaa tuvan ikkunan luo.
Kuu paistoi suoraan pieneen ikkunaan ja heitti leveän valojuovan huoneeseen, mutta seljapensas, joka ikkunasta hieman syrjässä, peitti uteliaan, jotta hän saattoi pitää silmällä kaikkea mitä tuvassa tapahtui tulematta itse nähdyksi. Sisällä istui vastatusten ja niin, että ikkunasta näki heidät syrjästä päin, kaksi naista, toinen vanha ja kyyristynyt, toinen nuori ja kaunis, jolla oli ihmeen ihanat, säteilevät silmät. Hänellä oli helmassaan suuri kirja, jonka päällä hän piti ristittyjä käsiään. Hän luki sulosointuisella äänellä muutaman rukouksen, jota vanhus hänen vastassaan kuunteli hartaasti. Kun hän lopetti rukouksen, olivat molemmat hetken aikaa vaiti. Mutta sitte sai nuorempi sanoiksi:
"Palaan nyt jälleen vanhaan pyyntööni, Katri muori, en voi sallia teidän jäävän kauemmaksi tähän vanhaan tupaan, joka milloin hyvänsä voi luhistua päänne ylitse."
"Älkää puhuko siitä!" vastasi vanhus äänellä, joka ilmaisi sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä keskellä niiden aaltojen kuohua, jotka olivat musertaneet ja pyyhkäisseet pois kaiken, mikä hänelle oli rakasta ja kallista ja toivorikasta. "Älkää puhuko siitä, neitsyt Susanna… Suuri kiitos siitä, että tahdotte minulle hyvää, mutta ei minun sovi asua Stensjön herraskartanossa, ja tupa pysyy kyllä kuosillaan niin kauan kuin sitä tarvitsenkin."
"Mutta ettekö sitte ajattele sitä, että vanha Lauri voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja häätää teidät pois?"
"Ei, sitä en luule hänen tekevän, ja jos hän sen tekee, niin tottapahan silloin löytyy joku keino…"
"Älkää sanoko niin, Katri muori… ettekö voi käsittää, että sellaiset sanat surettavat minua! Tiedätte, kuinka rakas minulle oli hän, reipas Pekka, teidän poikanne… ja Jumala tietää, että olen mielessäni ajatellut itseäni hänen puolisonaan aina siitä pitäen kuin ensin opin hänet tuntemaan, jonka tähden olen kantanut surupukua aina hänen kuolinpäivästään ja lisäksi alituisena muistona siitä surusta, jonka valmistin hänelle viimeisenä päivänä, jona näimme toisemme elävin silmin… Ah, jospa vain silloin olisin voinut hillitä hullua ylpeyttäni ja sanonut hänelle mitä oli sydämelläni, hän olisi silloin ainakin lähtenyt pois syyttämättä minua sydämessään… Kuitenkin, siellä missä hän nyt on, näkee hän ja tietää, että häntä enkä ketään muuta olen aina rakastanut enkä koskaan tule ketään muuta rakastamaan… Ja sentähden, Katri muori, kun niin on, kuinka voitte epäröidä muuttaessanne minun luokseni… Ettekö sitte ole huomannut näiden monien vuosien kuluessa, kuinka sydämestäni pidän teistä, aivan kuin olisin teidän tyttärenne… Sanokaa siis, että suostutte, Katri muori, sanokaa ja tulkaa mukanani kotiin…"