"Jumala siunatkoon teitä, jalo neiti, kaikesta hyvyydestänne ja siitä, että pidätte poikani muistoa rakkaana… Mutta kuinka voitte luulla, että hän koskaan olisi voinut kiinnittää katsettaan teihin tai sydämessään ajatella, että voisitte tulla hänen…?"
"Sitä olette nyt kysynyt minulta joka kerta, kun olemme puhuneet tästä asiasta", sanoi Susanna, "ja yhtä usein olen sanonut teille, että poikanne ajatteli minua sydämessään ja minä kehotin häntä siihen… Ja se on minua surettava kaiket elinpäiväni, että erosimme niin kuten erosimme, sillä se oli minun vikani, enkä voi konsaan käsittää, mikä kumman henki minut oli sinä päivänä saanut valtaansa… Mutta pari isäni ystävää oli sinä päivänä luonamme ja he tahtoivat viedä minut ja ystäväni Annan erään vanhan linnan raunioille… näin, että se kiusasi Pekkaa, ja olin kyllin ilkeä siitä iloitakseni, mutta minusta tuntui, etten koskaan ollut selvemmin nähnyt, että hän todellakin minua rakasti… ei, älkää keskeyttäkö minua, tahdon muistella sitä, sillä se tekee hyvää sydämelleni;… ja kun hän sitte selvin sanoin varotti meitä seuraamasta nuoria upseereja… ette voi uskoa, kuinka kaunis hän oli silloin… ja minä vain nauroin hänelle, niin, se on totta, niin tein, ja Anna suli kyyneliin minun julmuuteni tähden, silloin meni hän tiehensä, ja suru kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan… Ah, hän ei tiennyt, etten konsanaan tahtonut käydä vanhassa linnassa, kun hän kerran oli meitä varottanut, ja Anna ja minä olimme ajatelleet hänen sanojaan emmekä sitä tehneetkään, vaikkakin olimme ratsastusretkellä iltapäivällä molempien upseerien keralla, jotka kaikin ajateltavin tavoin koettivat taivuttaa meitä katsomaan linnaa sisältäkin… minun mieleni oli sokaistu, tahdoin varsin kiduttaa jaloa sydäntä, jotta hän itse tuntisi onnensa sitä täydellisemmäksi, ja toivoin, että tapaisimme hänet ratsastusretkellä… Niin teimmekin, mutta… mutta…" Hän pani kätensä ristiin, ja kaunis pää vaipui huoaten hänen rinnalleen.
"Miksi repiä vanhoja haavoja auki, neitsyt Susanna?" sanoi Katri muori lempeästi ja laski hiljaa kätensä tytön pään päälle. "Miksei mieluummin koettaa haudata tätä kaikkea unhoon?"
"Ei, Katri muori", vastasi Susanna lämmöllä ja kohotti jälleen päänsä. "En saa, en tahdo unhottaa… muisto on rangaistukseni, mutta se on lisäksi taivaani, ja monta kertaa olen kuulevinani äänen kuiskaavan sisimmässäni: 'Hän on antanut sinulle anteeksi!'… Hän tuli meidän ratsastaessamme tietä eteenpäin", hän keskeytti, sillä vanhus ei ollut koskaan saanut tietää, että poika oli kuollut tuomittuna lainrikkomuksesta; "hän tuli myös myöhemmin yöllä kotiin isäni luo ilmottaakseen hänelle, että hän saisi matkustaa rannikolle valtiokanslerin seurueessa, ja silloin oli aikeeni sanoa hänelle kaikki, mutta hänen muotonsa, minun levottomuuteni ja onneton ylpeyteni — kaikki oli minua vastaan, ja niin katosi hän, enkä minä nähnyt häntä enää koskaan… Hänen muistonsa tähden, äiti, sen rakkauden tähden, jota tunsitte poikaanne kohtaan, kuulkaa minua ja suostukaa pyyntööni… Nähkääs, voitte uskoa, että poikanne on täällä rinnallani ja rukoilee kanssani… voitteko vastata kieltävästi?"
Seljapensaan oksa löi kovasti ikkunaruutua vasten ja pani molemmat naiset säpsähtämään ja katsomaan ulos. Ulkona loisti kuu niin kylmänä ja kirkkaana, ja oksa liikkui vielä keinuen, ikäänkuin lintu olisi istunut sen päällä ja lentänyt matkaansa, mutta muuten oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.
Ei oksalla kuitenkaan ollut istunut mitään lintua, eikä lähtenyt lentoon… Soturi oli kaatunut suinpäin maahan ja makasi aivan kuin hengetönnä pitkässä nurmikossa ikkunan alla. Mahtoiko hän sitte kaatua liiasta ruumiillisesta rasituksesta vai oliko naisten keskustelussa tuvassa ollut jotakin, joka niin syvästi liikutti hänen sydäntään, ettei hän voinut kestää jännitystä? Ja sinne jäi hän makaamaan, sillä ei vanhus, joka asui tuvassa, eikä hän, joka oli käymässä tämän luona, voinut aavistaa, että joku oli kuunnellut ikkunan alla ja tullut niin liikutetuksi heidän juttelustaan. Neitsyt Susanna poistui lyhyen äänettömyyden jälkeen tuvasta, ja Katri muori saattoi häntä kappaleen matkaa alamäkeen järvelle päin.
Palattuaan kotiin luki hän kuten tavallisesti rukouksensa ja veisasi virren, ennenkuin meni levolle. Mutta silloin avautui ovi hiljaa ja kookas haamu näyttäytyi kynnyksellä, kumartuen syvään voidakseen päästä sisään.
"Jumalan rauha ja hyvää iltaa!" sanoi haamu, ja hän oli kalpea kuin kuollut kuun hohteessa. "Voinko saada täällä yösijaa?"
"Jumala siunatkoon", vastasi vanhus ja nousi jokseenkin levotonna tuoliltaan. "Mutta mistä tulette, kun olette löytänyt tien tähän tupaan keskellä metsää…? Moneen herranpäivään ei täällä ole käynyt ketään vaeltajaa."
"Olen köyhä sotamies", vastasi kainalosauva mies, "ja minulla on terveisiä teille… mutta pääni tuntuu niin kummalliselta ja haavani tarvitsee hoitoa…"