Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja ennenkuin oli puhunut loppuun, vaipui hän aivan voimatonna penkille. Mummon sydän heltyi, ja hän tunsi ihmeellistä vetoa uupuneeseen ja sairaaseen vieraaseen. Hän vei hänet vuoteeseen ja teki kaiken voitavansa häntä hoitaakseen. Mutta vamma oli niin vaikea, ettei se parantunut yhden yön unella ja levolla. Kun aamuaurinko pilkisti sisään Katri muorin tuvan pienten ikkunaruutujen lävitse, makasi hänen pitkämatkainen vieraansa, jolla oli tuotavana hänelle terveisiä, täydessä kuumeessa, ja Katri muori istui vuoteen vieressä ja katsoi katsomistaan hourailevan kasvonpiirteitä, seuraten jokaista pienintäkin värettä tarkkaavaisuudella, jota hän tuskin olisi voinut selittää itselleenkään. Hänellä oli suuri vaiva saadessaan sairaan, joka yön oli maannut täydessä puvussaan, oikein levolle. Kun hän silloin avasi kuluneen takin riisuakseen sen pois, solahti pyöreä kivi, joka riippui nahkanauhasta soturin kaulassa, hänen näkyviinsä.
Hän tarttui siihen, mutta tuskin oli hän sen oikein nähnyt, kun hänet itsensä valtasi sellainen liikutus, että hänen polvensa tuskin jaksoivat häntä kannattaa, ja hänen täytyi istuutua, yhäti silmät kiinnitettynä kiveen, josta ne vähitellen ja ikäänkuin arastellen kohosivat katsomaan kuumeesta hehkuvia kasvoja vuoteessa. Mutta silloin syttyi hänen silmissään varmuuden ja valon välähdys, ja hän vaipui lattialle polvilleen ja rukoili hartaasti ja kostutti kyynelillään vuoteen, jolla sairas lepäsi. Ja sitte istui hän hiljaa vuoteen vieressä kädet ristissä sylissään ja kuvailematon rauhan ilme iäkkäillä kasvoillaan. Siihen aikaan ei oltu niin lääkärinhoidon hemmottelemia kuin meidän päivinämme. Sairaudetkin olivat harvinaisempia kuin nykyään, ja milloin ne ilmaantuivat, niin oli useimmittain Herra ainoa auttaja. Sentähden ei vanhuksen mieleen tuokioksikaan juolahtanut koettaa hankkia lääkärin apua. Hän odotti tyynesti, mitä Herra oli päättänyt, mutta kuta kauemmin hän katsoi sairaaseen, sitä enemmän virtasi hänen sydämeensä harras ilon tunne, jota hän ei voinut vastustaa, vaikkakin silmät vähänväliä olivat täynnä kyyneliä.
Niin kului päivä. Seuraavan illan suussa tuli jälleen neitsyt Susanna. Hän pysähtyi hämillään vuoteen eteen ja kiinnitti suuret silmänsä sairaaseen. Hänen poskensa tulivat äkkiä kalpeammaksi kuin tavallista, mutta tuokion jälkeen leimahtivat ne purppuranpunaisiksi ja hän painoi kätensä sydäntään vasten.
"Katri muori!" — huudahti hän.
"Hän on poikani!" kuiskasi vanhus ja katsoi surumielisesti hymyillen kauniiseen tyttöön. Ja Susanna, Susanna parka, joka oli kärsinyt menneinä vuosina kenties enemmän kuin hän, joka makasi hänen edessään eläen kuumehoureissaan elämää, joka oli ollut hänen toiveidensa elämä, mutta jonka todellisuus oli häneltä kieltänyt — Susanna ei tästä hetkestä lähtien poistunut sairasvuoteen äärestä. Hän kulki itsekin melkein kuin kuumeunelmissa, hän tiesi tuskin, että hän eli todellista elämää niinä hetkinä ja päivinä, jotka kuluivat. Oli niin ihmeellistä ajatella, että hän, tämä uljas nuorukainen, johon liittyi hänen uskonsa kaikkeen jaloon, hyvään ja miehekkääseen, että mies, jota hän yhdeksän vuotta oli surrut kuolleena, olisi palannut isänsä kotiin ikäänkuin vain kuollakseen hänen silmiensä edessä, hänen sylissään. Väliin hymyili hän surumielistä hymyä, väliin tahtoi hänen sydämensä murtua surusta. Ei siis riittänyt se katkera suru, jota hän oli kantanut yhdeksän pitkää vuotta, hänet oli vielä kerran asetettava koetusten vaakalaudalle, nähdäkseen elämän ja kuoleman kamppailevan siitä, joka oli hänelle rakkainta ja kalleinta maailmassa. Mutta vaakalautaa pitää elämän herra kädessään, ja hän tietää kyllä, mitä painoja hän sille asettaa.
Angvedin pojan hetki ei vielä kuitenkaan ollut tullut. Nuoruus ja turmeltumattomat ruumiinvoimat voittivat sen sairauden, joka oli johtunut ei vain huonosti hoidetusta haavasta, vaan myöskin niistä suunnattomista ponnistuksista, joita hän oli kestänyt palatessaan sotajoukosta, ja lopuksi siitä sielunjännityksestä, joka ikäänkuin oli säästynyt viimeksi tykkänään tyhjentääkseen hänen voimansa.
Aurinko oli eräänä iltana laskussaan, ja tuuli, uhkuen elokuun kukkien ihmeen suloista tuoksua, henkäili avoimesta ovesta hiljaa tupaan, jossa Katri muori istui ikkunan ääressä raamattua lukien, Susannan ollessa tavallisella paikallaan sairasvuoteen ääressä. Pekka oli vaipunut kuumeettomaan uneen, joka oli kestänyt useampia tunteja; Susanna istui katsellen vanhusta ja seljapensasta, joka keinutteli oksiaan tuulessa sinne tänne, lintusen livertäessä raikkaita lirityksiään viereisessä lehtevässä koivussa. Ja kuinka olikaan, kiitivät hänen ajatuksensa vähitellen sairaudesta ja kuolemasta lapsuuden reippaaseen elämään, ja hän näki edessään kuvan toisensa jälkeen jo ammoin menneiltä ajoilta. Hän näki pienen paimenpojan vuohineen ja kuuli hänen laulavan metsässä, ja niitty lepäsi niin vihreänä ja kukilla koristettuna alhaalla järven rannalla, jossa illoin nousi sumu ja jossa hänen ja Annan piti nähdä keijukaisten karkeloivan. Muuan varjo kiiti tämän kukkivan ja suvivaloisan taulun ylitse. Hän muisti yhtäkkiä, kuinka hänet ja Anna ryöstettiin, ja hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastuivat uskollisesti sitä kauhua, joka silloin kulki hänen sielunsa lävitse. Mutta sitte hymyili hän jälleen ajatellessaan paimenpoikaa, joka hänet pelasti, ja näin hymyillen käänsi hän kasvonsa ikkunasta ja seljapensaasta sairaaseen vuoteessa.
Kuten kukkakaan ei sulje kupuaan, vaan tuoksuu vielä, vaikka aurinko on peittynyt pilveen, niin viipyi hymykin kauniilla huulilla, vaikka katse kääntyi elämästä kuolemaan. Mutta tätä katsetta ja tätä hymyä kohtasi elämä. Sairaan silmä lepäsi tyynenä ja kirkkaana kauniissa ilmestyksessä hänen edessään.
"Susanna!" kuiskasi hän ja nosti raukeasti kätensä ikäänkuin koettaen tarttua tämän käteen.
Susanna ojensi hänelle kätensä ja kumartui eteenpäin ikäänkuin taikavoiman vetämänä. Ja sairaan silmistä hymyili rakkauden ja rauhan taivas ja täyttyneiden toiveiden levollisuus. Susannasta tuntui kuin enkeli olisi astunut alas taivaasta ja siivillään leyhytellyt pois menneet vuodet ja asettanut hänet taasen kukkien keskelle niitylle paimenpojan rinnalle.