"Pekka!" kuiskasi hänkin, ja niin vaipui hänen päänsä alas sairaan kättä vasten, ja tämä tunsi, kuinka kyyneleet helmeilivät hänen silmistään.
* * * * *
Varhain aamulla, viikkokausi äsken kuvatun tapauksen jälkeen, kulki Pekka vanhaa rakasta polkua, joka vei Angvedista Stensjön herraskartanoon. Hän oli vielä kalpea voittamansa sairauden jälkeen ja kantoi kulunutta takkiaan, jota Katri muori oli hädintuskin onnistunut paikkaamaan ja laittamaan siksi, etteivät sitä ainakaan mitkään repaleet koristaneet.
"Jumala on hyvä, kun antoi minun vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä", oli vanhus sanonut, kun oli jättänyt hänelle korjatun takin. "Mutta kuunaan en uskonut, että sinä tulisit kotiin niin tyhjänä ja paljaana", oli hän lisännyt.
"En kyllä ole niin tyhjä ja paljas kuin näytän", oli Pekka vastannut. "Mutta minä halusin nähdä kaiken kuten muinaisina päivinäkin, äiti, ja sitte arvelin, että köyhän tuntemattoman olisi helpompi päästä totuuden ja oikeuden perille rikkaan Laurin luona… Teidän ei kuitenkaan tarvitse kärsiä puutetta, äiti, taipukoonpa sitte vanha Lauri tai ei, olkaa varma siitä."
Ja niin oli hän heittänyt takin ylleen, ja nyt oli hän taipaleella Stensjöhön. Muistot heräsivät kuten kukat keväällä, jokaisella askeleella, ja kun hän kulki herraskartanon veräjän lävitse, helotti aurinko niin lämpimästi pilvettömällä taivaalla, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tehdä hänelle ymmärrettäväksi, että hän astui sisälle kaihojensa ja toiveidensa pyhään kirkkotarhaan. Hän poikkesi pienelle jalkapolulle, joka vei puutarhaan, ja siellä puiden tuuheain oksien alla kulki hän eteenpäin hitain askelin, ikäänkuin ei olisi tahtonut häiritä kukkien aamurauhaa tai ikäänkuin olisi tahtonut syvin siemauksin hengittää tuoksua maailmasta, jonka hän ammoin aikoja piti vaipuneena meren syvyyteen ikäänkuin onnellisuuden saaren.
Perimmällä puutarhaa oli ruusumaa, jossa hän lapsena oli usein toisille lapsille kertonut satuja keijukaisista ja näkistä, paimenpojista ja ryöstetyistä kuninkaan tyttäristä, ja sinne suuntasi hän askeleensa. Hänen aikeensa oli viettää siellä hetkinen oikein miettiäkseen asemaansa ja asiaansa, ennenkuin menisi kohtaamaan Susannaa ja kapteenia. Susanna ei ollut näyttäytynyt Angvedissa sen illan jälkeen, jolloin Pekan tauti kääntyi, ja Pekalle, joka samoin kuin muutkin rakastajat oli valmis heti unhottamaan, minkä vallan monivuotinen taipumus on saanut ihmissydämessä, alkoi rakkautensa vivahtaa mustalle ruusunpunaisen sijaan, mitä enemmän aika loitonsi hänet ensimäisen tunnustuksen päiväpaisteisesta hetkestä, ja tunnustukseksi hän katsoi ihanaa ilmestystä sairasvuoteen ääressä ja Susannan käytöstä siellä, kun hän kuiskasi tämän nimen herätessään kuolemasta elämään. Samassa määrin kuin hän tunsi terveytensä palaavan ja voimiensa kasvavan jälleen, sai kaikki vanhan värinsä, ja hän katseli elämää samoin tuntein ja ajatuksin kuin muinoin. Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut valmis katselemaan sitä, mitä oli kuullut äitinsä tuvan ikkunan alla, ja nähnyt heräämisensä hetkellä, unelmaksi vain, yhtä pettäväksi kuin suloiseksi. Lukkarin kertomus väikkyi tosin silloin hänen mielessään, mutta hän teki sitä vastaan sen väitteen, että hänen mielensä oli hänen kävellessään yhdessä ystävällisen miehen kanssa jo sairauden johdosta liiaksi sumentunut voidakseen oikein käsittää ja säilyttää mitä vaadittiin varmuuden saavuttamiseksi tässä asiassa. Kaikkea tätä oli hän nyt harkinnut itsekseen satoja kertoja, mutta vielä kerran täytyi hänen sentään käydä se lävitse, ennenkuin hän astui Susannan eteen ja pyysi tätä ratkaisemaan elämänsä onnen tai onnettomuuden. Ihminen nostattaa yhtä usein tuhansia epäilyksiä sen mahdollisuudesta, mikä on varmaa, kuin hän antaa kaihojensa ja toiveidensa palon johtaa itsensä varmuuteen siitä mikä on mahdollista. Muistettakoon myös, mitä Pekka Hammariin tulee, että hänen surunsa rakastetun olennon menettämisen johdosta ei ainoastaan ollut yhtä vanha kuin Susannankin, vaan perustui toiseen syyhyn, ei nimittäin tytön kuolemaan, vaan järkytettyyn uskoon hänen arvostaan naisena.
Mutta nämä ajatukset kaikkosivat tiehensä, kun hän astui jalkansa ruusulehtoon, ja hänen ilmeikkäät silmänsä kuvastivat elävästi, mitkä tunteet hänen sielussaan nousivat ja laskivat. Siellä istui Susanna, ei enää kalpeana ja mustiin puettuna, kuten Pekka oli kuullut hänestä kerrottavan ja nähnyt hänet edessään äitinsä tuvassa, vaan valoisana ja suloisena kuin kevätaamu. Hän kohotti katseensa kuullessaan tulijan askeleet, ja nähtyään, kuka tämä oli, väikkyi kaino mutta päiväpaisteinen hymy hänen huulillaan, ja lämmin punastus lehahti hänen hienoille poskilleen. Hammar seisoi aivan ihastuksissaan. Niin kauniina ei hän ollut koskaan, ei edes lennokkaimmissa unelmissaan nähnyt häntä.
Kului hetkinen kummankaan lausumatta sanaakaan. Mutta sitte Hammar rohkaisi mielensä.
"On kuin sanat kuolisivat huulillani, kun näen teidät", sanoi hän. "Ja kuitenkin täytyy minun puhua… äitini nimessä ja omassani… Mutta muutamin sanoin lausuttu kiitollisuus näyttää minusta liian vähältä siitä rakkaudesta, jota olette osottanut äidilleni, niin yksinäiselle, köyhälle halveksitulle kuin hän on… ja minun elämäni, niin merkityksettömän miehen, on tuskin sen arvoinen, että sen voisi tarjota vastalahjaksi… mutta siihen voitte luottaa, että, lähellä tai kaukana, on minulla aina oleva teidän hyvänne ja onnenne toimintani maalina, tulittepa sitte milloinkaan tarvitsemaan apuani tai ette!"