"Mitä olen tehnyt äitisi hyväksi, Pekka, on vain ollut pyrkimystä sovittamaan syyllisyyttäni sinua kohtaan", vastasi Susanna äänellä, joka vapisi voittamattomasta sisäisestä liikutuksesta; ja hän lisäsi nousten seisaalleen ja tarttuen Pekan käteen: "Ja tätä syyllisyyttä, tiedät kyllä mitä tarkotan sanomattanikin, pyydän sinulta anteeksi… ah, sinä et tiennyt…"
"Susanna", keskeytti hänet Pekka, "puhutte syyllisyydestä ja anteeksiannosta… ja minä seison täällä enkä puhu mitään, minä, joka olen monet vuodet voinut ajatella teistä niin synkkiä ajatuksia ja surra kohtaloani!"
"Ja olihan sinulla siihen täysi syy, Pekka… mutta nytkin voimme katsoa toisiimme kuten muinaisina päivinä, ja kaikki varjot ovat poissa…?"
"Niin… niin!" huudahti Pekka vilkkaasti. "Kaikki varjot ovat poissa… te sanotte sen, ne ovat poissa…!"
Hän vaikeni keskellä puhettaan, ja näytti siltä kuin ei hän olisi rohennut katsoa kaunista tyttöä silmiin. Mutta Susannan kasvoissa ja säteilevissä silmissä paloi jotakin, joka niin selvästi tulkitsi hänen sydämensä tunteita, että hämilleen joutunut soturi tarvitsi ainoastaan katsahtaa häneen saadakseen takaisin rohkeutensa, jota hän nyt tarvitsi. Ah, kun kaksi rakastavaista sydäntä yhtyvät, eivät he tarvitse monia sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Kaikki sielun portit ovat seposelällään, ja maailman näkemättä ja kuulematta kulkevat kysymykset ja vastaukset edestakaisin, ainoastaan heidän molempain tajuttavina.
Pekka tarttui Susannan käteen.
"Olen mökin poika", sanoi hän, "ilman kultaa ja tavaraa, ja kuitenkin rakastan teitä, vieläpä siitä pitäen, kun täällä kerroin teille keijukaisista ja vuorenhaltiasta… en tiedä, mistä se johtuu, mutta oli aika, jolloin unelmoin kultaisista kannuksista ja ritarinmiekasta ja että sen kunnian saavutettuani laskisin sen jalkainne eteen ja sanoisin: neitsyt Susanna tahdotteko tulla omakseni?… Ja nyt, kuinka mitätönnä ja köyhänä seison edessänne ja puhun sentään, ikäänkuin voisin tarjota kapteeni Witten tyttärelle käteni…"
Hän vaikeni jälleen, ja purppuravirta valahti hänen kasvojensa ylitse, mutta Susanna kysyi hymyillen:
"Ja mikset voi sitä nyt, Pekka?"
"Miksi… miksi? Susanna… kysyt, miksi…?" Ja hän levitti sylinsä ja sulki ilosta säteilevän tytön sydämelleen.