"Lapset, mitä teette?" kuului silloin vakava, mutta lempeä ääni aivan heidän takaansa.
Siellä oli kapteeni Witte, jonka kaunis aamu oli houkutellut alas puutarhaan, ja siellä rakastavaisten näkemättä oli hän tullut aivan heidän luoksensa.
"Kapteeni!" änkytti Pekka, pidellen Susannaa kädestä. "Pyydän teidän tytärtänne vaimokseni!"
"Tytärtäni vaimoksenne", matki kapteeni. "Kulette reippaasti polkuanne, voinpa sanoa rohkeasti… Kuka olette ja mitä omistatte tarjotaksenne tyttärelleni? Arvelin että sellaiset asiat olisivat ensin pohdittavat."
"Ettekö tunne minua, kapteeni?… Olen mökinpoika täältä Angvedistä, ja te itse olette tehnyt minut siksi mitä olen, ja jos Herra suo minun elää, en luule iäksi jääväni korpraaliksi Smålannin ratsuväkeen."
"Toisissa olosuhteissa olisi sylini ollut sinulle avoinna tervetuliaisiksi synnyinseudulle; nyt olet pitänyt parempana tyttäreni sylin ja sentähden täytyy minun tehdä tehtäväni katsastusherrana… Olet siis korpraali, hyvä… se on aluksi jotakin, siihen olen tyytyväinen, mutta mitä sinä omistat?"
"En mitään!" vastasi Pekka kotvan mietittyään.
"Et mitään?" kertasi kapteeni. "Et omista mitään ja tahdot naida tyttäreni? Pekka, onko ymmärryksesi tipotiessään…? Ja sinä, Susanna, mitä sinä arvelet?"
Susanna heitti tutkistelevan katseen isäänsä, mutta sitte heittäytyi hän tämän kaulaan ja sanoi kyynelsilmin:
"Isä, isä, muistatte hyvin, mitä niin usein olemme puhuneet tästä asiasta, ja jos nyt olette muuttanut mieltänne, kun suojattinne palaa yhtä köyhänä kuin hän lähti maailmaan, niin…"