Koko tämän aamupäivän vietti sitte Pekka Stensjössä, ja siellä oli päiväpaistetta sisällä ja ulkona. Oli ainoastaan muuan, joka ei ottanut tai ainakin silmiinpistävän väkinäisesti otti osaa toisten iloon, ja tämä oli Anna Skytte. Mutta saattoihan niin olla siksi, että hänen piti seuraavana päivänä lähteä Stensjöstä. Niin selitettiin hänen kalpea ja alakuloinen ulkonäkönsä, vaikkakin sitä pidettiin omituisena, kun hän itse oli määrännyt lähtönsä eikä ollut mitään pakottavaa syytä sen kiirehtimiseen.
Iltapäivällä lähti Pekka käydäkseen rikkaan Laurin ja hänen poikansa, kirkkoherran luona, kun ensin oli sovittu siitä, että häät olivat pidettävät viivyttelemättä, sillä sitä eivät halunneet ainoastaan molemmat rakastavaiset, vaan myös kapteeni. Seuraavana päivänä piti kapteenin ja Pekan mennä yhdessä pappilaan ottamaan kuulutusta. Susanna sulkeutui huoneeseensa. Hänen sydämensä kyllyys vaati yksinäisyyttä, ja ainoastaan pyhän hiljaisuuden rauhassa sydämen kukat voivatkin puheta täyteen ihanuuteensa, samoin kuin ainoastaan suviyön yksinäisessä äänettömyydessä, kun kuu heittää lumovalonsa yli metsän, niityn ja järven, taru antaa luonnon kehketä runsaimpaan ja täyteläimpään kauneuteensa karkeloivain keijukaisten hahmossa. Mutta kun Susanna oli kävellyt ympärinsä sydämensä ruusutarhassa ja kun hän oli lämpimässä ja hartaassa rukouksessa tuonut kiitoksensa Jumalalle, joka niin pitkän, niin päättömän yön jälkeen oli antanut auringon nousta paistamaan hänen polulleen, silloin heräsi hänessä tarve jakaa muillekin onnestaan ja autuudestaan, ja hän riensi ulos. Hän etsi Annaa.
Mutta Annaa ei löytynyt; hän oli mennyt kävelemään, sanottiin, eikä kukaan tiennyt minne. Susanna lähti myös, ei siksi, että olisi toivonut löytävänsä sen jota etsi, vaan koska hän tunsi tarvetta hengittää ulkona Jumalan kauniissa maailmassa, hänen vapaan ja avoimen taivaansa alla, ikäänkuin saattaakseen ulkonaisen silmän laajentuneen näköpiirin sopusointuun sydämensä kanssa.
Hänen kulkunsa vei hänet, hänen itsensä sitä ajattelematta, alamäkeen järven rannalle, ja kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa niityllä vuoren alla, jossa hän ja Anna olivat kerran lapsena tahtoneet odottaa keijukaisten karkeloa. Nyt oli ilta kuten silloinkin, ja järvestä alkoi nousta keveä sumu, auringon vaipuessa levolle länteen vuorten taakse. Lempeät tuulenhenkäykset panivat myös sumun hiljaiseen liikkeeseen, ja siellä ja täällä hiipi ikäänkuin valkoinen haamu notkeana riippakoivun alle ja katosi. Ruusuinen hymy lehahti kauniin tytön kasvoille, jotka olivat vieläkin kauniimmat onnessaan. Mutta äkkiä pysähtyi hänen katseensa yksinäisen puun juurelle, missä hän huomasi olennon, joka ei ollut voinut muodostua järven usvasta. Hän meni hiljaa sinne. Siellä oli Anna. Hän istui vaipuneena ajatuksiin, ja kun hän ystävän huudahtaessa kohotti katseensa, olivat hänen silmänsä kyyneliä täytenään. Hän hypähti kiihkeästi pystyyn, ja Susanna painoi hänet poveaan vasten.
"Anna!" kuiskasi hän. "Minä olen niin iloinen ja onnellinen, ja kaikki, jopa yksin taivaskin, metsä ja niitty näyttävät ottavan osaa ilooni, mutta sinä itket, eikä kenenkään, kenenkään pitäisi tuntea sydämeni autuutta niinkuin sinun… sano minulle, Anna, miksi itket?"
Mutta Annan kyynelet virtailivat kuin helmisade hänen koettaessaan hymyillä. Se oli hänen ainoa vastauksensa, ja kun ystävä edelleen puhui hänelle ystävyyden ja rakkauden sanoja, tunsi hän vain, kuinka tämä tyttö parka värisi koko olennoltaan, ikäänkuin tämä ystävyys ja tämä rakkaus olisi ollut liikaa hänen kannettavakseen.
Silloin välähti Susannan sielussa ajatus kuin salama, ja hän tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi sisarellisen lämpimästi hänen silmiinsä.
"Anna", sanoi hän, "sinä rakastat…"
Ja Anna peitti päänsä hänen sydämelleen, ja hänen hienot, kuvankauniit kasvonsa leimusivat purppuranpunaisina laskevan auringon viimeisissä säteissä, ja ennenkuin Susanna oli ehtinyt lausua nimeä, joka pyöri hänen huulillaan, tempausi toinen hänen rinnaltaan, riensi tuulen nopeudella niityn ylitse ja katosi.
"Anna, Anna parka!" huokasi Susanna hänen jälkeensä, ja kyynel kostutti hänenkin silmäänsä. "Olisiko tämä ainoa pilvi onneni taivaalla!"