Ja niin lähti hänkin niityltä ja käveli takaisin kotiin. Myöhempään illalla tuli muuan Pekan viestintuoja kirjeen kera kapteenin luo. Se sisälsi tarpeelliset paperit kuulutuksen ottoon ja pyynnön, että kapteeni yksin pitäisi huolen siitä, koska Pekalla oli jokin este, josta hän myöhemmin kertoisi. Kirje päättyi pyynnöllä, ettei kapteeni olisi tietävinäänkään, että Hammar, hänen tuleva vävynsä, olisi sama henkilö kuin Angvedin mökin poika.
Kapteeni pani pois kirjeen ja myhäili. Mutta aikaisin seuraavana aamuna saapui hän kirkkoherran luo ja toimitti vaikeuksitta asiansa. Kirkkoherra, herra Pietari, oli mies parhaissa vuosissaan, mutta hänen luonteensa teki hänet suuressa määrin vastenmieliseksi suoralle ja perin rehelliselle kapteenille. Se seikka, että hän oli rikkaan Laurin poika, oli kylliksi herättämään kapteenin vastenmielisyyden häntä kohtaan, ja kun lisäksi tuli muita ominaisuuksia, jotka kapteeni ja vähin jokainen tunsi ja jotka eivät suinkaan kuuluneet papille kaikessa koreudessaan, niin ei ollut kummaa, jos kapteeni ei tahtonut viivyttää käyntiään pappilassa välttämättömän tarpeellista kauemmin.
Mutta Pietari herra ei näyttänyt aikovan tällä kertaa päästää kapteenia niin helpolla. Hän alkoi tavallisella liehittelevällä ja ruikuttavalla tavallaan tehdä niitä näitä valmistavia kysymyksiä, mutta nähtyään kuinka kärsimätön puhuteltu oli, paukautti hän yhtäkkiä esiin mitä hänellä oli sydämellä, ja sekä hänen äänensä että kasvonsa muistuttivat silloin varpushaukkaa, kun se iskee saaliiseensa, ilmaisten siten, kuinka tärkeä kysymys oli hänelle itselleen.
"Ja kuinka rakastettava neitsyt Anna voi?" kysyi hän, lisäten: "Hän kukostaa kuin ruusu Herran yrttitarhassa!"
Kapteeni katsoi kummissaan ja tutkivasti häneen. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan suustaan, jatkoi kirkkoherra mielistelevällä, kuiskaavalla äänellä:
"Nähkääs, minunkin mieleeni ovat langenneet Herran sanat ja kantaneet hedelmän, ne sanat nimittäin, jotka sanovat, ettei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla. Ja olen ajatellut, että juuri tässä hennossa liljassa Herra on minulle valinnut Rebekan, jonka kanssa voin yhdistyä."
"Vai niin, herra pastori", riensi kapteeni sanomaan. "Jaa, se on hyvä se, mutta en minä ole mikään ruusu Herran yrttitarhassa, se on ainakin varma, ja sentähden en voi puhua minkään ruusun puolestakaan, ei, sitä en voi… Jumalan rauhaan, herra pastori, Jumalan rauhaan!"
Pastorin silmissä välähti synkkä, syvä, salaluihu katse, hänen hymyhuulin ja syvään kumarrellen seuratessaan kapteenia ovelle. Mutta tuskin oli tämä sulkeutunut, ennenkuin hymy katosi ja hän muutti muotoaan. Hänen poskensa kävivät kalpeiksi ja hänen suunsa vääristyi irviin, vihan hehkuessa hänen pienissä harmaissa silmissään. Ja avaten ohuet huulensa, jotta yhteenpuristuneet hampaat näkyivät, sähisi hän kiihkeästi hieroen käsiään vastatusten:
"Odota, odota, jalo herra kapteeni, ja sinä, valkoinen kyyhkyni, saattepas kerran nähdä, ketä olette pistäneet… saattepas kerran nähdä…!"
Vihan ja loukatun itserakkauden laineet kävivät vielä korkealla, kun ovi hiljaa avaantui ja laihat, sisäänpainuneet kasvot, silmät syvällä reijissään ja niitä varjostamassa tuuhea harmaa tukka, ikäänkuin kuolleen kallolle olisi asetettu peruukki, tirkisti sisään oviaukosta, mutta arasti hätiköiden, ikäänkuin mies, jonka tämä pää oli, pelkäisi omaa varjoaan. Ovi avautui siksi paljo, että ruumis mahtui tulemaan pään perästä huoneeseen. Mies oli puettu pitkään, laahushelmaiseen, harmaaseen takkiin. Hän liukui kuin varjo yli lattian ja kyyristyi alas jakkaralle uuninnurkkaan.