"Vaiti, Petter", sanoi hän vapisevalla ja piipittävällä äänellä. "Vaiti, vaiti… olen nähnyt sen viime yönä taas… se oli hän, sanon sinulle, että se oli hän… huu, kuinka hänen silmänsä paloivat… ja hän sanoi, että suurta uunia kuumennettiin alhaalla piinanpaikassa, ja niin tehtiin minua varten… minusta kärvennetään pois kaikki ne kyynelet, kuuletko, Petter, kaikki ne kyynelet, joilla vanhan Pietarin kulta on kostutettu…"
"Hahaha, isä", nauroi kirkkoherra ivallisesti, "silloin on parasta, että annatte minulle kirotun aarteen, minä kyllä kestän suuren uunin kuumuuden, minä, älkää peljätkö, ja sitte voitte niin kernaasti laskeutua lepoon, sen parempi mitä pikemmin, ettette kulkisi kummitellen täällä maan päällä ja pelottelisi ihmisiä päivät ja yöt."
"Ei, ei, rakas poika — siitä aarteesta et saa äyriäkään… se koskee sinuakin, sinuakin… Mutta me voimme molemmat tulla pelastetuiksi, molemmat, kuuletko, Petter, molemmat voimme tulla pelastetuiksi minun kauttani… ja minä pelastan meidät, niin, sen teen!"
"Ja kuinka on se tapahtuva?" kysyi poika asettuen kädet lonkalla vanhan, pelästyneen ukon eteen.
Mutta ennenkuin ukon huulilta ehti tulla mitään vastausta, avautui ovi ja sisään astui köyhä soturi. Kirkkoherra heitti tulijaan kysyvän katseen, mutta pitkä, venytetty huuto hänen takanaan pakotti hänet kääntämään katseensa soturista isään, ja kauhu tämän vääristyneillä kasvoilla, joiden loisteettomat silmät hievahtamatta tuijottivat kookkaaseen sotilashahmoon kuluneessa, paikatussa takissa, herätti hänessä kummastusta ja hämmästystä. Hän kiinnitti taasen silmänsä soturiin ovella.
"Olen Jussi Gudmundinpojan poika", sanoi hän, "ja tulen hänen ja äitini nimessä puhumaan muutaman sanan sydämellenne; tiedätte hyvin, mistä on kysymys…"
"Olet siis Pekka Jussinpoika, joka lähti sotaan Stensjön kapteenin mukana monta herranvuotta sitte… vai niin, on siis käynyt siten, että palaat kotiin kuten mikäkin kerjäläinen… niin, niin, voin uskoa sen, voin uskoa sen."
"Luullakseni on kuitenkin parempi olla kerjäläinen kuin olla huonolla omallatunnolla rikas mies."
"Mitähän sillä tarkotat, rakas Pekka?"
"Jaa, arvelen, että sen rikkauden, joka kerran kuului äidinisälleni, pitäisi hyvin riittämän hänen tyttärelleen ja tyttärenpojalleen, jottei heidän tarvitsisi kerjätä leipäänsä joka miehen ovella, ja että siinä vielä olisi kylliksi teillekin."