"Kuules, ystäväni", vastasi kirkkoherra nostaen nenänsä pystyyn, "tahdon sanoa sinulle asian, sen nimittäin, että kunniallinen ansaitsee leipänsä työllään, hän ei sitä kerjää!"
"Sanotteko te niin, kunnianarvoisa pastori? No, no, siinä voitte olla oikeassa. Tahtoisin vain lisätä, ettei hän sitä varastakaan. Mutta millaisen vastauksen annatte siihen omaisuuteen nähden, jota te nautitte, mutta joka ei ole teidän?"
"Mies!" huudahti kirkkoherra, mutta soturi jatkoi:
"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin voin sanoa, että olette valheella ja petoksella pimittäneet äidinisäni ja saaneet hänet ajamaan oman lapsensa typityhjänä talosta… Sanos, sinä vanha mies siellä nurkassa, mitä vastaat kerran tuolla ylhäällä seistessäsi heidän kanssansa kasvotusten? Ja te, joka olette pappi, kuinka voi teidän omatuntonne sallia, että petetyn isän ainoa lapsi syö köyhyydessä kovaa leipää, teidän kieritteleidessänne varastetussa kullassa?… Mutta minun tarkotukseni ei ollut kiivastella", lisäsi hän tyynemmin, "tahdoin vain tietää tahtonne tässä asiassa ja pyydän teidän sanomaan sen…"
Kirkkoherra oli kalmankalpea vihasta ja suuttumuksesta ja sieppasi uuninnurkasta tukevan ryhmysauvan, jonka kera hyökkäsi ovella seisovaa kookasta sotilashahmoa kohden. Tälle oli pikkuasia välttää lyönti ja nopealla kädenkäänteellä vääntää keppi papin kädestä. Samassa nousi kummitus uuninnurkasta ja tassutteli kuulumattomin askelin lattian ylitse ja seisoi, kenenkään tietämättä kuinka, kiihottuneen kirkkoherran ja soturin välissä. Luurankokäsi tarttui viimeksi mainitun käsivarteen ja käheä ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Seuraa minua!"
Kummitus meni edeltä ja Pekka seurasi. Loitottuaan talosta he pysähtyivät.
"Olen kohdannut äidinisäsi", sanoi kummitus. "Hän kuumentaa uunia minua ja poikaani varten… huu, huu, olen suuri syntinen, mutta vielä on armo tarjona minullekin… niin sanoi äidinisäsi… antaisin sinulle kuitin, jonka isäsi kirjotti, mutta se on pojallani, en saa sitä käsiini… ja sentähden saat kokonaan aarteen, kokonaan… kohdatkaamme toisemme ensi yönä kellarin luona, johon molemmat lapset olivat suletut, kohdatkaamme siellä toisemme! Mutta hiljaa, hiljaa, poikani ei tiedä piilopaikkaa, ja jos hän pääsee sen tietämään, niin ottaa hän aarteen ja palamme, niin hän kuin minäkin, palamme, palamme, palamme…"
Näin sanoen vanhus katosi. Hän juoksi pilviä piirtävän hongan taakse, ikäänkuin hän olisi ollut henkiolento, ja Pekka seisoi tiellä yksikseen, ensimältä tuskin tietäen, oliko hänen käytettävä hyväkseen mielipuolen, vanhan miehen heikkoutta saavuttaakseen mitä etsi.
Mutta kolmelta taholta kulki puoliyön korvilla kolme miestä taloa kohden, jonka omisti kirkkoherran isä, rikas Lauri. Kaksi heistä pysähtyi kellarin eteen, avasi oven ja meni sisään. Kolmas pysähtyi ulkona.
"Täältä nurkasta", virkkoi kuiskaava ääni, "löydät kivien ja risukasan alta litteän kiven ja kolme jalkaa syvemmältä löydät arkun… mutta ota se pian, ota se pian…"