Pekka alkoi syytää risuja syrjään saadakseen selvän litteästä kivestä. Sillaikaa kuuluivat raskaat, hitaat askeleet ylhäältä hänen päänsä päältä, ja hän nousi pystyyn ja kuunteli, mutta ukko jatkoi:
"Älä pelkää, äidinisäsi se kävelee ylhäällä, ja nyt hän kyllä tulee tyytyväiseksi… älä pelkää, mutta kiiruhda."
Aivan sen paikan kohdalla, missä he olivat, oli kellariholvissa aukko, joka vei yläpuolella olevaan huoneeseen, ja todennäköisesti juuri siksi kuuluivat askeleet niin hyvin. Talo oli kuitenkin monet vuodet ollut asumaton, sillä rikas Lauri oleskeli poikansa luona pappilassa, ja sentähden ei ollut kumma, jos sellaiset äänet kuin he kuulivat, vahvistivat heikkomielisessä miehessä uskoa, että henget ne harhailivat hänen vanhassa kodissaan. Pekka alkoi taasen heitellä syrjään risukasaa ja tuli siten menneeksi pitemmälle nurkkaan, jotta hän seisoi syrjässä kattoaukosta, kun sensijaan ukko, joka hänkin oli ottanut parisen askelta eteenpäin, seisoi aivan keskellä aukkoa.
Silloin kuului rapisevaa jyräkkää ja valonvilahdus näyttäytyi ja katosi aivan kuin ylhäältä päin mainitusta aukosta. Heti sen jälkeen kuului hätäinen, mutta pian vaikeneva tuskanhuuto ja koko kellari täyttyi tomulla, ikäänkuin väkevä käsi olisi liikauttanut satavuotista ryöttää sen pohjalla. Pekka pelkäsi, että jokin petos oli hankkeissa, että jokin ansa oli viritetty hänen henkeään varten, ja hän juoksi ulos. Päästyään vapaaseen ilmaan selvisi hän kuitenkin pian hämmästyksestään, kulki rakennuksen ympäri ja oli lopuksi, kun huomasi kaikki ovet suletuiksi eikä mitään merkkiä siitä, että sisällä oli ketään ilmisolentoa, sitä mieltä, että hänen pelkonsa oli aiheeton. Hän alkoi päinvastoin katua, että oli jättänyt ukon tykkänään oman onnensa nojaan, sillä epäilemättä oli vain joku kivi pudonnut vanhasta muurista. Ja hän riensi takaisin kellariin.
Mutta nyt tämä oli lukittu, ja hänen yrityksensä avata raudalla kiskotettua tammiovea olivat turhat. Sisältä kuuli hän voihkivan äänen, joka heikkeni heikkenemistään ja lopulta vaikeni tykkänään, ja sitte oli hiljaista kuin hän olisi seissyt hautakammion edustalla.
* * * * *
Hääpäivä oli käsissä, ja jumalanpalvelus Svenarumin kirkossa oli päättynyt.
Silloin tarttui kapteeni Witte tyttärensä käteen, ja vastakkaiselta puolelta kirkkoa toi korpraalin Smålannin ratsuväestä, Pekka Hammarin, esiin Jönköpingin kunnianarvoisa rovasti ja kirkkoherra, herra Johan Bazius, joka jo ylioppilasvuosilta asti Saksassa oli Stensjön kapteenin vanha hyvä ystävä ja mielellään oli tämän pyynnöstä suostunut edustamaan sulhasen isää.
Olipa se muhkea morsiuspari. Sulhanen ratsuväentakissaan, leveä miekanhihna vinossa rinnan ylitse ja valkoinen kaulus laskokselle käännettynä, herätti kaikkien huomiota reippaalla, sotilaallisella ryhdillään, ja hänen kauniit kasvonpiirteensä, hänen säkenöivät silmänsä, sanalla sanoen, koko hänen persoonansa oli sellainen, ettei kirkossa ollut ketään, jonka katse ei mielellään olisi pysähtynyt häneen, Svenarumin poikaan, paimenpoikaan, joka kaukana sodassa oli ponnistellut korpraaliksi eikä varmaan siihen pysähtyisi, jos Herra hänelle elinpäiviä suo. Ruotsalaisen luonne on sellainen; yhdenvertaisuuden vaatimus on hänen mieleensä piirretty niin syvälle, että hän ponnistaa vastaan niin kauan kuin suinkin, ennenkuin menee suuruutta tunnustamaan, mutta kun tämä suuruus, tämä oivallisuus on saavuttanut tunnustuksen sellaisilta miehiltä, joihin hän luottaa ja joille hän kysymyksessä olevassa tapauksessa tunnustaa ratkaisuoikeuden, silloin hän ei suinkaan kiellä suurta ja oivallista, vaan iloitsee siitä ja sitä kunnioittaessaan tuntee itsensäkin kunnioitetuksi. Ja miehen, joka sellaisten päällikköjen johdolla kuin ne, jotka johtivat ruotsalaisia sotamiehiä parhaallaan jatkuvassa sodassa, päällikköjen, jotka kaikki olivat oppineet sotataitonsa kuningas Kustaa Adolfin aikaan, miehen, joka heidän johdollaan oli niin kunnostanut itseään sellaisen täytyi ansaita kunniaa ja arvoa. Sitä ei epäillyt kukaan, ja sentähden seurasivat sulhasta kaikkien seurakuntalaisten lämpimät onnentoivotukset, kun hän nyt astui esiin saadakseen kauniin morsiamensa omakseen.
Ja kaunis oli Susanna, seistessään punastuen sulhasen rinnalla, kruunu ja seppele tuuheilla, tummilla kiharoillaan, jotka hunnun alla valuivat vapaina alas hänen kaunismuotoiselle kaulalleen ja hartioilleen. Kauniimpaa morsianta sai tuskin nähdä, ja kun sen lisäksi ajatteli, kuinka hän oli surrut sydämensä rakastettua ja kuinka luja ja uskollinen hän oli ollut rakkaudessaan, niin näki näissä vihkiäisissä todistuksen, että tässäkin elämässä rakkaus, usko ja toivo palkitaan, vaikka se ihmisen silmistä näyttäisi kuinkakin synkältä ja mahdottomalta.