Mutta suurin oli kuitenkin vanhan Katri muorin ilo, vaikkakin hän tuskin rohkeni kohottaa katsettaan upeaan poikaansa ja vielä viime hetkenäkin epäili sitä mahdollisuutta, että tämä astuisi morsiustuolille Stensjön ylpeän neitsyen keralla.
Kuitenkin kävi niin. Pappi avasi käsikirjan ja vihkiminen alkoi, ja Katri muorin lempeistä silmistä herahteli kyynel toisensa jälkeen. Mutta jollei hän rohennut katsoa sulhaseen ja morsiameen, niin rohkeni hän katsoa pappiin, ensin käsikirjaan, sitte käsiin, jotka sitä pitelivät ja lopuksi kasvoihin ja huuliin, jotka lausuivat pyhät sanat. Ja kyynelet kuivivat hänen poskiltaan, ja sydäntä vavahduttelivat kuumeväristykset. Niin synkkänä, niin uhkaavana seisoi rikkaan Laurin poika alttarikehyksen sisäpuolella, niin synkkiä, hirveitä, vihaisia katseita heitteli hän vähänväliä sulhaseen, Katri muorin poikaan, ja niin onttoina, niin jääkylminä kaikuivat sanat hänen huuliltaan. Ja Katri muori sanoi sydämessään: "Hyvä isä taivaassa, kuinka on tämä vihkiminen päättyvä!" Ja huolissaan hän ajatteli edelleen, kuinka paljo mieluummin hän olisi kuullut tuon lempeän, jalopiirteisen vieraan pappismiehen seisovan tällä paikalla rikkaan Laurin pojan sijaan.
Silloin seisoi yhtäkkiä ihmeellinen haamu keskellä kirkkoa, muistuttaen enemmän luurankoa kuin tavallista ihmistä, mutta hänen syvistä silmäkuopistaan leimusi katse, niin palava ja läpitunkeva kuin se olisi katsellut tähän maailmaan vieraasta maailmasta, mutta lainannut hauraan tomumajansa ainoastaan alustaksi, välikappaleeksi. Mistä haamu oli tullut tai kuinka hän oli tullut kirkkoon, ei kukaan tiennyt sanoa, nähtiin ja tunnettiin vain, että hän oli rikas Lauri, kirkkoherran isä. Kummallisia kertomuksia oli kulkenut pitäjässä parin viikon ajalla. Ne olivat keskenään sangen ristiriitaisia, mutta siinä kävivät ne kaikki yhteen, että ukko Lauri, joka jo monet vuodet oli ollut mieleltään omituinen ja ihmisarka, oli yhtäkkiä aivan tullut hulluksi ja täytyi häntä tarkoin vartioida poikansa luona pappilassa. Sentähden valtasi kaikki hämmästys, kun he näkivät mielipuolen keskuudessaan, eikä kellään ollut riittävästi mielenmalttia rientääkseen esiin ja ottaakseen hänet huostaansa.
Aavemainen ukko asteli siten estämättä alttarin luo, jossa morsiuspari seisoi ja pappi alttarikehyksen sisäpuolella. Siellä pysähtyi hän, kohotti kätensä ja huudahti kaikuvalla äänellä, joka kuului kirkon jokaiseen nurkkaan, samalla kuin hänen liekehtivä katseensa näytti tahtovan lävistää kalpean ja äkillisestä ilmestyksestä kokonaan mykistyneen pojan.
"Voi sinua, voi sinua, kolme kertaa voi sinua, joka et ollut armahtavainen isääsi kohtaan, vaan annoit itsesi sokaista kirotun kullan, johon on tarttunut niin monia kyyneleitä, niin monia kirouksia ja nyt vertakin… etkö näe, kuinka se vuoren painoisena on kietoutunut sydämiemme ympärille ja vetää meitä alaspäin, alaspäin, alas syvyyteen, kunnes ne joutuvat suureen uuniin alhaalla… liekit leimahtelevat, ne lepattelevat punaisin siivin ja karkeloivat ympärillämme… voi sinua, voi sinua, poika… sinun ympärilläsi tulevat ne palamaan jo täällä maan päällä, turhaan olet sinä etsivä puuta, joka sinua varjostaisi, turhaan lähdettä, joka sammuttaisi tulikuumien huultesi janon, ja ilma, jota hengität, tuuli, joka henkäilee ympärilläsi, on palava kuin tuli, tuli, tuli…"
Kiihkeä puhuminen näytti tyhjentäneen hirmuisen ukon viimeiset voimat. Hän vaikeni äkkiä, mutta seisoi yhä samassa asennossa käsi uhkaavasti nostettuna poikaa kohden ja silmät ikäänkuin kaivautuneina hänen silmiinsä. Tämän kasvot vääristi kauhu ja viha hirveän ja inhottavan näköiseksi. Tylyyden ilmeellä, joka melkein kiihtyi julmuudeksi, keskeytti hän vihkimisen ja huusi alas seurakunnalle:
"Viekää mielipuoli kotiin!"
Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut penkistään alhaalla kirkossa, kaikki istuivat äänettöminä ja ikäänkuin kauhun lumoamina. Luonnoton poika kääntyi isäänsä ja huudahti:
"Poistu täältä äläkä häiritse toimitusta, jonka olen alottanut!"
Mutta samassa näytti luuranko ikäänkuin höltyvän, käsivarsi vaipui alas, kamalat silmät kadottivat loistonsa ja hän kaatui hervotonna kivilattialle. Jönköpingin kunnianarvoisa kirkkoherra ja kapteeni riensivät nyt luo ja koettivat nostaa vanhusta. Mutta hän oli kuollut. Poika lähti alttarilta ja tuli myös ruumiin luo, ja mestari Johan Bazius sanoi hänelle, että niin suurimmassa määrin odottamattomain seikkojen tapahduttua ei kukaan voinut häneltä vaatia, että hänen olisi päätettävä vihkiminen, vaan tahtoi mestari Johannes tehdä sen itse, koska sattui olemaan saapuvilla. Herra Pietari Laurinpojan kasvojen ylitse häivähti kylmä, jäykkä, katkera hymy, jota selitettiin luonnolliseksi ilmaukseksi siitä hirveästä jännityksestä, jossa hänen täytyi olla. Kuitenkin seurasi hän isänsä ruumista, jonka muutamat seurakuntalaiset kantoivat ulos kirkosta.