4.
DULLE WRANGEL JA KORPRAALI.
Taistelu riehui hetken aikaa tulisena Lechvirran rannoilla. Ruotsalainen sotajoukko oli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla, joka elokuun 18 p:stä 1646 oli ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkönä ja oli tässä arvoasemassa mainehikkaan Lennart Torstenssonin seuraaja, — ruotsalainen sotajoukko oli mennyt Lechvirran ylitse Oberndorfin luona vähän matkaa etelään Lechvirran laskusta Tonavaan. Kokoonhaalittu joukko talonpoikia koetti estää ylimenoa, mutta mitäpä voivat he sellaisia joukkoja vastaan kuin ruotsalaiset harjaantuneine johtajineen. Kuitenkin riehui taistelu hetken aikaa sangen tulisena, ja ruotsalaiset saivat muutamia haavotettuja; muiden muassa haavottui urhoollinen eversti Grundel, sittemmin niin kuuluisa Simon Grundel-Helmfeldt.
Etumaisten joukossa ruotsalaisten puolella oli Dulle Wrangel. Hänen oikea nimensä oli Helmud, mutta häntä kutsuttiin Dulleksi levottoman, hurjan mielensä tähden, joka rakasti lasien kilinää juomaseuroissa yhtä suuresti kuin miekankalsketta tulisimmassa ja verisimmässä taistelussa. Hän oli yksi urhoollisimmista ja pelottomimmista upseereista ruotsalaisessa sotajoukossa ja oli Lennart Torstenssonin aikaan saavuttanut suuren maineen ja ollut paljo käytetty, kuitenkin enimmäkseen sotajoukon etunenässä, johon hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa parhaiten sopikin. Niin kulki hän edeltä, kun Torstensson 1641 meni Sudetien yli Mähriin ja valtasi Olmützin ja retkeili reippaine poikineen aina Wieniin, keisarin pääkaupunkiin saakka. Kaksi vuotta myöhemmin lähti hän Torstenssonin kera Tanskaa vastaan — Kustaa Hornin sodan aikaan Skånessa — ja valtasi tammikuussa 1644 koko Juutinmaan aina Skageniin saakka. Rohkeus oli hänen luonteensa pääpiirre, ja enimmäkseen oli onni hänelle suosiollinen. Lukemattomat ovat hänen urotyönsä, jotka ympäröivät loisteella hänen nimensä niin ylhäisten kuin alhaistenkin piireissä, vaikkakin näiden suuruuden ja kunnian aikojen historialla ei ole yhtään lehteä häntä varten.
Nyt oli hän tulisella sotaratsullaan syössyt syvälle vihollisten joukkoon, ja ennenkuin tiesikään, oli hän äkkiä aivan yksin. Vihollisten joukko alkoi jo väistyä, mutta ahdinko Dulle Wrangelin ympärillä kävi yhä suuremmaksi, ja näytti pimeältä kuinka hän selviäisi. Muuan roteva baierilainen pisti hänen hevosensa kuoliaaksi, ja Wrangelin toinen jalka tarttui jalustimeen, jotta hän varmasti luuli katsovansa viimeistä hetkeään silmästä silmään. Hän hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, mutta voimat alkoivat pettää, ja muuan vihollisjoukon ratsumies, joka vähää ennen oli saapunut paikalle, nosti jo miekkansa halkaistakseen hänen päänsä.
Silloin ratsasti joukko ruotsalaisia ratsumiehiä täyttä neliä kentän ylitse. Muuan heistä näki kihermän Helmud Wrangelin ympärillä ja kiidätti sinne, ja juuri kun vihollisten ratsumies oli upottamaisillaan miekkansa kären upiuupuneeseen Wrangeliin, kaatui hän hevosensa selästä taapäin, luoti sydämessään. Samassa iski muuan toinen ratsumies kihermään. Hänen käsivartensa oli vahva ja hänen miekkansa puri hyvin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin vihollisparvi oli hajotettu, ja Helmud Wrangel oli yksin, nähden urhean ratsumiehen loittonevan pakenevain perästä ja katoavan yhdessä heidän kerallaan syyssumuun kentällä.
Mutta Dulle Wrangel ei koskaan unhottanut kasvojen piirteitä, jotka kerran olivat syystä tai toisesta painuneet hänen mieleensä. Monien vikojensa ja puutteidensa ohella oli hänellä ansioitakin, niiden joukossa hänen hyvä muistinsa. Mutta kun hyvä muistikin saattaa joskus viedä harhaan, koska sen tytär saattaa olla kosto yhtä hyvin kuin hyvän palkitseminen, niin oli tämä ansio kylläkin kaksimielinen, mikäli riippui hänen muistojensa laadusta, tuliko hän esiintymään pahoin vai hyvin. Myöhään illalla, kun sodan melske oli jo aikoja hiljennyt ja iltahuuto pidetty ruotsalaisessa leirissä, kulki hän telttakujia edestakaisin. Lopulta saapui hän muutaman ratsuväkirykmentin luo, joka oli majotettu muutamiin taloihin, lähellä virran rantaa. Täällä kuuli hän karkean ja äreän äänen virkkovan:
"Jumala armahtakoon moista häpeää… jos vasta jäätte jälkeen, kun hän ratsastaa edeltä, niin tahdon olla puunpalanen, jollen survaise miekkaani lävitsenne; ettekä eläessänne tule unhottamaan, että olette joutunut vasaran ja alasimen väliin…"
"Kuules, hyvä mies", sanoi Helmud Wrangel, joka oli tullut aivan puhujan luo, "mikä sinua niin suututtaa?"
"Herra paratkoon… eversti!" virkahti kiukuttelija, ensin hieman ällistyneenä nähtyään Helmud Wrangelin tutut kasvot, mutta kuitenkin pian tointuen. "Herra paratkoon, poika parat eivät ole vielä oppineet tietämään huutiaan, mutta tietysti kaikki ovat lapsia alussa… Nähkääs, he olivat jättäneet korpraalinsa kitimeen, ja hän on nyt tullut niin tulimaisen uhkarohkeaksi, että hän on aivan kuin hurja, kun puhalletaan hyökkäykseen, ja sitä en minä voi sietää, sillä nähkääs… eihän kukaan voi kuitenkaan olla mukana kaikkialla."