"Kuka on korpraali, josta puhut?"
"Korpraaliko?… Joo, hän on Hammar, hän… Hän nai, niin, siitä on nyt kaksi vuotta, ja mennä vuonna kuoli hänen vaimonsa, ja siitä pitäen… niin, siitä pitäen hän tuskin on enää kaltaisensa, ei ole… hän on nyrpällä nenin, milloin ei vain saa liehua miekkoineen taistelun tuoksinassa, ja kun hän on vetänyt miekkansa, niin…"
"Hyvä, hyvä… tuo ei kuulu hullummalta… Mikä oma nimesi on? Olet hänen hyvä ystävänsä, voin huomata, mikä on nimesi?"
"Städ, eversti…! Olen ollut mukana siitä pitäen, kun armollisen kuninkaan kera majailimme Riian edustalla, ja Hammar on ollut myös…! Hän oli silloin vain kapteeni Witten kuormastopoikana ja minä olin ratsumiehenä, sillä minä olin muutamia vuosia vanhempi, mutta sitte pääsi hänkin ratsumieheksi ja… nyt olemme korpraaleja molemmat…"
"Ja hyviä tovereja… no, siitä minä pidän; urhoollinen mies ansaitsee hyvän ystävän… ota toverisi mukaasi ja seuraa minua, niin juomme lasin viiniä yhdessä…"
"Jumala varjelkoon everstiä… mitä minuun tulee, niin käy se kyllä laatuun, mutta Hammar… nyt kuuntelee hän tuskin sillä korvalla!"
"Voit kuitenkin koettaa… tahtoisinpa nähdä sen sotamiehen, joka kieltäytyy juomasta lasin viiniä Helmud Wrangelin kanssa…"
Städ raapi korvallistaan, mutta sitte meni hän edeltä, ja Helmud Wrangel seurasi perästä. He pysähtyivät rakennuksen eteen, johon oli majotettu joukko ratsumiehiä. Muutamasta ikkunasta loisti valo, ja kun ikkuna oli aivan lähellä maata, oli helppo nähdä huoneeseen. Helmud Wrangel katsoi huoneeseen ja tarttui äkkiä Städin käsivarteen.
"Ei, ei!" huudahti hän. "Tahdon tarjota tälle miehelle kokonaan muuta… Pysähdy, mies, menen sinne itse."
Hetkistä myöhemmin aukeni ovi ja Helmud Wrangel seisoi kasvotusten miehen kanssa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Korpraali istui kumartuneena kirjeen ylitse, jonka lukemiseen hän oli niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota tulijaan, ja kyynel kyynelen jälkeen vieri hänen ahavoituneita kasvojaan pitkin, kielien, miten syvälle sydämeen oli täytynyt sattua niiden sanojen, joita hän luki. Tuimaan Helmud Wrangeliinkin näytti soturin liikutuksen näkeminen tekevän vaikutuksensa; ainakin vapisi hänen äänensä, kun hän virkkoi: