"Jumalan rauha, Hammar, ja kiitos viimeisestä tänään…!"
Hammar silmäsi tulijaan, ja nähtyään everstin, taittoi hän kirjeen nopeasti kokoon ja nousi.
"Antakaa tänne kätenne ja katsokaa minua kasvoihin, mies", jatkoi eversti, mieluisasti yllätettynä sotilaan uljaasta, vaikkakin surullisesta ulkonäöstä. "Olette pelastanut tänään Helmud Wrangelin hengen… kiitos siitä… valitettavasti lieneekin se ainoa palkinto, minkä minä voin antaa…"
"Ja ainoa palkinto, minkä minä tahdon saada, eversti!" vastasi Hammar ylpeähkösti.
Helmud Wrangel katsoi häneen ja hänen silmänsä loistivat.
"Äitini muiston kautta", huudahti hän ja pani kätensä Hammarin olalle, "sinä olet ylpeä, sinä olet kelpo poika, sinä olet mieleiseni mies… No hyvä, saadaanpahan nähdä, enkö voi tehdä sinulle mitään vastapalvelusta!"
Ja näin sanoen eversti lähti. Hammar katsoi hänen jälkeensä huulillaan hymy, jossa piili sekä epäilystä että surumielisyyttä, hänen huuliltaan pääsi huokaus, ja hän istuutui jälleen ja otti kirjeen, jonka lukemisen överstin tulo oli keskeyttänyt. Kirjeen ulkonäkö osotti, että sen lukeminen oli rakas ja usein uudistuva ajanviete omistajalleen; sen reunat olivat kuluneet ja siellä täällä oli kappale kirjotustakin himmennyt, aivan kuin jotakin nestettä olisi pisaroittain sille tippunut. Kirje oli aivan lyhyt, mutta sitä merkitsevämpi. Se oli hänen vaimovainajaltaan, joka parhaassa kukostuksessaan oli temmattu pois häneltä ja lapselta, jolle hän oli antanut elämän.
"Rakas sydämeni puoliso", luki hän kirjeestä, "kun tämä saapuu käsiisi, olen minä jo kuollut, ja pienellä pojallamme, joka nukkuu vieressäni, ei enää ole äitiä. Jumala siunatkoon sinua kaiken rakkautesi tähden ja antakoon sinulle kaiken onnen, joka vilpittömiä ja uskollisia odottaa. Yksi asia on sydämelläni, ja sen tahdon sinulle ilmaista, ennen kuin on liian myöhä. Lapsuuden ystäväni, Anna, rakastaa sinua ja sentähden pakeni hän häistämme. Hän ansaitsee myös sinun rakkautesi ja hänestä tulee hellä äiti pienelle pojallemme. Älä luule, että unhotat minut, vaikka otatkin hänet puolisoksesi. Ah, aivan varmaan ansaitsee hän paremmin rakkautesi kuin minä olen ansainnut, ja siinä maailmassa, johon menen ennen teitä, iloitsisin minä onnestanne ja rukoilisin laupiasta Jumalaa suomaan teille kaiken sen hyvän, joka voi tulla ihmisen osaksi. Jää hyvästi äläkä sure ja valita sitä, mikä on Herran tahto!" — —
Hammar taittoi kuluneen kirjeen kokoon ilmeellä, joka melkein muistutti hartautta, ja pani sen pieneen hopeakoteloon, jota hän kantoi kaulassaan nahkanauhassa, missä riippui myös pieni pyöreä kivi. Ja nyt, kuten aina, kun hän luki tämän kirjeen, kiiti ajatus Annan valoisaan kuvaan, ja hän näki melkein selvemmin kuin itsekään tahtoi ne monet epäilemättömät todistukset hänen rakkaudestaan, joihin ei hän ennen kiinnittänyt mieltään, mutta jotka nyt sukelsivat esiin oikeassa olennossaan, ikäänkuin manalle menneen rukousten herättäminä. Inhimilliset tunteet virtailivat lämpiminä soturinkin sydämessä, ja siinä autiudessa, joka kolkonsi hänen ympäristöään hänen puolisonsa vaivuttua tuonen uneen, alkoi hän sydämessään kaivata jotakin, johon hän voisi turvautua ja joka voisi täyttää sen tyhjyyden, jota ei menestys eikä maine eikä hänen lämmin isänmaanrakkautensakaan voinut täyttää. Sillä mitä on kunnian loiste, mitä itse elämäkään yksinäiselle? Se on kuin nummen vaaleankeltainen vihreys, verrattuna uhkeaan väriloistoon, joka rehottaa rannalla, ei ainoastaan uinuen kirkkaan puron syleilyyn, vaan saaden runsaalle kasvullisuudelleen ja kauneudelleen siltä ravintonsa ja siinä kuvastellen.
Kun Städ astui sitte illalla huoneeseensa, oli Hammar kaltaisensa, kuten tavallisesti viime vuoden kuluessa.