Niin kului syyskuu ja oltiin keskellä lokakuuta. Silloin tuli eräänä iltana Hammarin luo soturi tuoden sotamarskilta käskyn, että Hammarin heti oli saavuttava hänen luoksensa. Hammar oli valmis heti paikalla ja lähti sotamarskin, Kaarle Kustaa Wrangelin luo. Tämä oli useampain korkeampain upseerien ympäröimänä, niiden joukossa myös Helmud Wrangel. Sotamarski tarkasti saapunutta ratsumiestä päästä jalkoihin, ja hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva. Mutta ikäänkuin hän olisi ollut tyytyväinen tarkastukseensa, viittasi hän kädellään ja meni sisempään huoneeseen, johon Hammar seurasi.
"Tämä kirje on sinun vietävä Schlesiaan, kenraali Arvid
Wittenbergille!"
Hammar otti kirjeen, mutta sai samalla suullisen viestin, joka oli erittäin tärkeä ja jota sotamarski ei uskaltanut uskoa paperille. Helmud Wrangel se oli esittänyt Hammarin tähän luottamustehtävään, jonka täyden arvon jokainen saattoi käsittää. Urhea korpraali oli herättänyt huomiota, ja silloin kuten useinkin tarvittiin tuskin enempää, jotta kelpo mies pääsisi ylöspäin ja saavuttaisi tunnustusta. Kuinka syvälle suru olikin juurtunut nuoren miehen sydämeen, ei hän kuitenkaan ollut tunteeton sille kunnialle, jota hänelle osotettiin, eikä hän kulkiessaan sitte ulomman huoneen lävitse, jossa upseerit olivat, voinut olla luomatta kiitollista katsetta Helmud Wrangeliin, joka nyökäytti niin suosiollisesti päätään hänelle, että se herätti ympärillä seisovain huomiota, ja hän kuuli huoneesta poistuessaan, että eversti oli juuri kertomaisillaan, mitä heidän keskensä oli tapahtunut taistelussa Lechvirran ylitse mennessä.
Städkin huomasi vilpittömällä ilolla Hammarin kasvojen muuttuneen ilmeen, niin näkymätön kuin tämä muutos olikin. Mutta ei ole harvinaista, että karkean pinnan alla ovat hienommat tunteet hyvin tarkkapiirteiset. Hän ei virkkanut illalla mitään, mutta aamun koitteessa, kun Hammar nousi ratsaille, seisoi hän hänen rinnallaan, ja silloin virkahti hän yhtäkkiä:
"Saas nähdä, Hammar, eivätkö tiemme pian tule eroamaan!"
"Kuinka niin, Städ?" vastasi Hammar. "Luulin, että nyt tunnemme siksi paljo toisiamme, jotta voimme jäädä ystäviksi koko iäksi."
"Ystäviksi, niin", tuumi Städ. "Jos kapuat ylöspäin, kuten kyllä näytät tulevan tekemään, niin riippunee ystävyys välillämme sinusta, Hammar, eikä minusta!"
Ja kauan sen jälkeen, kun hevosen kavioiden kopse oli hälvennyt aamuhämyyn, seisoi Städ samalla paikalla, jossa oli eronnut Hammarista. Tämä ratsasti reippain mielin tietänsä, säästämättä itseään tai hevostaan, ja epäilemättä oli sotamarski keksinyt hänestä oikean miehen tätä asiaa toimittamaan; sillä tarvittiin sekä neuvokkuutta että pelottomuutta yksin raivatessaan tiensä usean vihollismaan lävitse ja aina ollen urkinnan esineenä.
Kuitenkin olivat nyt asiat aivan toisin kuin kymmenen vuotta takaperin, kun saksalaiset everstit ruotsalaisessa sotajoukossa ottivat vangiksi valtiokansleri Akseli Oxenstjernan ja uhkasivat siirtyä vihollisten puolelle. Sen jälkeen oli Kursachsenia riittävästi kuritettu ja maailma kummakseen nähnyt sekä Banérin että Torstenssonin rientävän voitosta voittoon. Jo edellinen oli vuonna 1640 pakottanut Brandenburgin uudistamaan liiton Ruotsin kanssa, ja Torstensson pakotti Kursachsenin siihen 1645. Itse ylpeä keisarikin, joka vuonna 1635 ei ollut tietävinään, että hänellä oli vihollisia, joita nimitettiin ruotsalaisiksi, vaan jätti Kursachsenin tehtäväksi keskustella heidän kanssaan, — itse tämä keisarikin ei ainoastaan tunnustanut, että nämä ruotsalaiset olivat olemassa, vaan olipa vielä valmis välittömästi ryhtymään keskusteluihin heidän kanssaan. Wittstockin, Chemnitzin, Leipzigin ja Jankowitzin taisteluiden voittajat puhuivat kieltä, joka tosin oli hyvää ruotsia, mutta jota ymmärsi joka mies, ja kun tykit lopuksi jyrisivät Wienin porttien edustalla, kannatti tuskin enää ylpeillä tietämättömyydellään siitä, että tämä vihollinen oli olemassa.
Kaarle Kustaa Wrangel seisoi vuoden 1646 alussa 23,000 valiosoturin kera Böhmissä, mutta vetääntyi sieltä länteenpäin, jotta olisi lähempänä yhtyäkseen Ranskasta odotettuun apujoukkoon. Keisarilliset tulivat jälestä, ja juhannuksen aikaan ahdistelivat Kaarle Kustaa Wrangel ja arkkiherttua Leopold toisiaan Marburgin lähellä, mutta siitä ei kuitenkaan sukeutunut ratkaisevaa taistelua. Arkkiherttua perääntyi neljäntoista päivän jälkeen menetettyään 400 miestä, ja Wrangel seurasi asettuen lujaan asemaan Giessenin luona. Vihdoin monien neuvottelujen jälkeen saapui Turenne ranskalaisine joukkoineen ja yhtyi ruotsalaiseen. Silloin oli heinäkuun 31 päivä, ja yhdistyneet joukot kääntyivät kohta tämän jälkeen eteläänpäin ynnä marssivat Baieriin elokuun lopulla. Syyskuun alussa meni Wrangel Lechvirran ylitse Oberndorfin luona ja ajoi ilman vaivaa pakosalle baierilaisen talonpoikaisjoukon, jonka jälkeen Baieri oli avoinna yhdistyneille sotajoukoille. Sitä pelästystä, jonka tämä synnytti Baierin vaaliruhtinaassa, tahtoi Wrangel käyttää hyväkseen jos mahdollista erottaakseen keisarista tämän uskollisen liittolaisen, ja viesti, joka Hammarin oli vietävä Arvid Wittenbergille, oli tämän suunnitelman yhteydessä. Kaarle Kustaa Wrangel toivoi nimittäin, että Schlesiassa seisovain joukkojen ryntäyksellä saataisiin keisari joukkoineen perääntymään ja siten jättämään Baierin oman onnensa nojaan, jonka johdosta tämän maan vaaliruhtinas, jolla sitä paitsi oli monta syytä tyytymättömyyteen keisaria kohtaan, mahdollisesti saataisiin liittymään Ruotsiin, jolloin keisari olisi menettänyt kaikki liittolaisensa. Mutta nopeus oli tarpeen, sillä arkkiherttua, joka oli seurannut yhdistyneitä joukkoja ja joka tähän asti oli estetty pääsemästä Lechvirran ylitse ja tulemasta Baieriin avuksi, saattoi kuitenkin lopuksi, yhden tai toisen sattuman suosimana, todellakin onnistua pääsemään ylitse jostakin vartioimattomasta paikasta.