Sellainen oli asema, kun Hammar jätti ruotsalaisen pääjoukon mennäkseen itäisen sivujoukon luo Schlesiaan. Täälläkin oli onni ollut ruotsalaisille aseille suosiollinen. Wittenberg oli kesällä voittanut Piccolominin, joka oli perääntynyt Mähriin, jonka jälkeen Wittenberg oli tehnyt partioretken Böhmiin ja Mähriin ja käynyt auttamassa ruotsalaisia linnueita Olmützissä, Neustadtissa ja Eulenburgissa sekä sen jälkeen palannut Schlesiaan.
Kun Hammar saapui ruotsalaiseen leiriin tällä seudulla, vallitsi täällä yleinen tyyneys, eikä tällä hetkellä tiedetty mistään laajemmista hankkeista. Olipa kenraali yhdessä muutamain päällikköjen kanssa ratsastanut pohjoiseen ollakseen läsnä erään upseerinsa, majuri Bertil Niilonpojan häissä, jotka nyt näinä päivinä vietettäisiin Klossowin linnassa Bärwaldin luona Mark-Brandenburgissa. Ja Hammar lähti viipymättä taipaleelle tähän linnaan.
Illalla marraskuun 4 p:nä ratsasti hän Bärwaldin kaupunkiin. Hän meni muutamaan pikkukaupungin ravintolaan, ja kun Klossowin linna sijaitsi aivan kaupungin edustalla, päätti hän viipymättä jatkaa ratsastustaan, annettuaan hevosensa lyhyen hetkisen levähtää ja itse laittauduttuaan esiintymiseen kenraalin edessä. Hääräilevä isäntä, joka oli oivallisella tuulella niiden monien vieraiden johdosta, joita häät Klossowissa olivat hänelle tuoneet, huvitti vierastaan melkein väsyttävällä tavalla kuvaillen linnaa, sen omistajaa herra Anton von Mörneriä ja tämän vaimoa rouva Maria von Schapelowia ynnä heidän tytärtään fräulein Katharina Evaa, joka juuri tänään oli morsiamena. Sulhasen, ruotsalaisen majurin, herra Bertil Niilonpojan tunsi hän myös hyvin.
"Kas, jos olisi nyt kuten ennen", sanoi hän huokaisten, ikäänkuin tahtoisi viitata, kuinka läheisissä väleissä hän oli vanhan aatelisperheen kanssa, "nähkääs, olisipa kuten ennen, lähtisivät nyt vastanaidut täältä Zalliniin Oderin varrella, sillä herrat von Mörner lukeutuvat Klossowiin ja Zalliniin, niin tekevät… Ach mein Herr Gott, muistan vielä hyvin autuaan herra Otto Stellanin ja hänen häänsä, hän kuoli parisen vuotta sitte, jalo herra, ja hän kuoli kaukana teidän maassanne, Ume oli luullakseni kaupunki nimeltään… Autuaan herran lapset ovat kaikki teidän isänmaassanne, mutta hän olikin enemmän ruotsalainen, ja se ei ole kumma, sillä hän joutui jo 70-luvulla Ruotsiin… Ach mein Herr Gott, olen nähnyt paljo maailmaa ja tunnen monia maamiehiänne… Nähkääs, täällä, juuri tässä huoneessa asui Kustaa Horn ynnä herrat Juhana ja Kaarle Banér, antakaas, kun katson… niin, se oli 1631, kun ranskalainen parooni, herra Charnacé oli myös täällä, ja he tekivät liiton keskenään. Niin, siitä on nyt pian 15 vuotta, ach mein Herr Gott, ja sota jatkuu vielä, vaikka se onkin vetääntynyt toisille seuduille päin ja jättänyt meidät täällä meren rannalla jokseenkin rauhaan…"
Useampain vieraiden saapuminen teki vihdoin lopun puheliaan miehen sanatulvasta, ja Hammar valmistautui ratsastamaan linnaan. Täällä vilisi hevosia ja kaikenlaatuisia palvelijoita, puettuja kallisarvoisiin ja loistaviin pukuihin, tallirengistä henkipalvelijaan saakka, ja lukuisain soihtujen valossa näytti kaikki eriskummaiselta, varsinkin jos katsojan ajatukset oleskelivat toisella taholla, kuten Hammarin oli laita. Kuten usein tapahtuu, että, kun sydämen täyttää jokin rakas asia, joka ikäänkuin täytyy haudata syvälle pohjalle, jottei se vaikuttaisi lamauttavasti levottoman elämän ajatusta vaativiin tehtäviin, mitä mitättömin sattuma palauttaa ajatukset niille aloille, joilla ne ovat tottuneet liikkumaan, niin oli Kustaa Hornin nimen pelkkä mainitseminen vienyt Hammarin ajatukset hänen tärkeästä asiastaan siihen tapahtumaan, joka tähän aikaan ennen muuta liittyi tähän nimeen, nimittäin sotaan Skånessa ja sieltä aivan luonnollisesti jatkanut matkaansa hänen omaan kohtaloonsa. Ja niin kiintynyt oli hän muistoihinsa, että hän keskellä tätä kirjavaa hevosten ja ihmisten vilinää, keskellä synkkiä savupilviä, joita soihdut tupruttivat, näki vaimovainajansa kuvan ja hänen rinnallaan hänen ystävättärensä. Hän heräsi vasta linnanvoudin huudahdukseen ja ilmotti nimensä ja asiansa, että hänen täytyi tavata kenraalia, herra Arvid Wittenbergiä.
Hän laskeutui ratsailta, ja kun hevosen oli ottanut muuan tallirenki, meni hän ylös linnaan. Täällä tapasi hän hovimestarin, joka vei hänet suureen saliin, missä karkelo kävi parhaallaan. Hänen täytyi odottaa hetken aikaa salin ovella ja katseli hän sillaikaa karkeloivia, jotka vilkkaina pyörteinä leijuivat hänen ohitsensa. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään otsaansa. Näkikö hän nyt taas haaveolentoja tässä kirkkaassa kynttiläin valossa, kuten oli äsken nähnyt himmeässä soihtujen loimossa! Ei, karkeloivain parvessa oli tosiaankin muuan pari, joka aivan liian elävästi muistutti hänelle hänen elämänsä samalla suloisimpia ja katkerimpia muistoja. Mies oli pitkä ja solakka, tummakiharainen, silmät suuret ja säkenöivät ja hänen karkeloparinsa oli epäilemättä kemujen kaunein tähti, vaalea, sinisilmä tyttö, niin heleä ja valkoinen kuin äsken puhennut lilja. Tämä oli neitsyt Anna Skytte, ja hän, joka häntä kiidätti karkelossa, oli majuri Fritz von Krokow. Koskaan ei Anna ollut Hammarista näyttänyt niin kauniilta kuin tällä hetkellä, kenties yhtä paljo sentähden, että hän aina oli nähnyt Susannan tämän rinnalla eikä rakkautensa tähden huomannut eikä oikein voinut arvostella hänen kauneuttaan, kenties myös sentähden, että tunnustus hänen vaimonsa kirjeessä antoi tälle kaunottarelle aivan erityisen viehätyksen. Mutta varmaa on, ettei Hammar olisi koskaan voinut nähdä häntä vastenmielisemmässä ympäristössä kuin tämän miehen rinnalla.
Juuri sillä hetkellä, kun majuri ja hänen kaunis naisensa olivat aivan Hammarin edessä, vaikeni soitto, eikä kumpikaan heistä voinut pysähdyttyään olla huomaamatta kookasta ratsastajaa, jolla oli niin ylpeä ryhti ja miehekkään kauniit kasvot. Anna seisoi hetkisen aivan kuin kivettyneenä, sitte tarttui hän tahtomattaan majurin käsivarteen. Hänen poskensa tulivat ensi hädässä valkoisiksi kuin lumi, seuraavassa hengenvedossa tulvahti niille hehkuva puna, ja melkein kuumeisella kiihkolla pisti hän kätensä majurin kainaloon ja katosi salin toiseen päähän.
Eräs kallisarvoiseen pukuun puettu palvelija, jolla oli Mörnerin suvun vaakuna korukirjauksin ommeltu rintaan, lähestyi Hammaria ja vei hänet salin lävitse sisempään huoneeseen, jossa kenraali odotti häntä ja otti vastaan sotamarskin kirjeen ja suulliset tiedot, joita Hammar toi. Heidän keskustelunsa kesti kauan. Vihdoin sanoi kenraali:
"Sinun täytyy viipyä linnassa yli yön… huomenna tahdon vielä kysellä sinulta yhtä ja toista, jota tänään en ole muistanut, ja sitte ratsastat täältä mukanani."
Yhä vielä keskustellen hänen kanssansa astui kenraali ulos tanssisaliin, ja mahtoiko huomiota sitte herättää tämä seikka tai vieraan ratsumiehen oma persoonallisuus, se voi olla epävarmaa, mutta niin hyvin sulhanen, majuri Bertil Niilonpoika kuin tämän appikin, linnanherra Anton von Mörner, tulivat hänen luoksensa ja alottivat hänen kanssansa vilkkaan keskustelun.