"Olette menettänyt vaimonne?" sanoi majuri ystävällisen osanottavasti. "Olen kuullut sen veljeni tyttäreltä Annalta, joka on paljo oleskellut ystäväni kapteeni Witten talossa…"
Niin hyvin majuri kuin hänen veljensäkin olivat Kustaa Adolfin sodan aikana kohonneet mitättömistä asemista niihin paikkoihin, joissa nyt olivat. Vanhempi heistä Håkan oli everstinä Kronobergin rykmentissä ja oli saanut aateliskilven ja kypärän 1645. Saman kunnian saavuttivat perätysten nuoremmat veljet, niin Bertil kuin Kaarlekin. Ainoastaan Johan, Annan isä, jäi aatelittomaksi.
"Kas täällä, Anna", jatkoi majuri, joka hetkisen oli tähystellyt Annaa ja keksi nyt hänet ja viittasi luokseen, "kas, täällä on muuan vanha tuttavasi… vielä kai sinulla on joku tanssi hänen varalleen…"
Mutta Annaa seisoi niin vieraana, ja Hammarin silmistä näyttivät hänen piirteensä ilmaisevan niin pettämätöntä vastenmielisyyttä häntä kohtaan, että hän riensi vapauttamaan neidon kaikesta kiusasta, ettei tämän tarvinnut hylätä eikä ollut pakotettu astumaan tanssiin hänen kanssansa.
"Karkelot vahalattioilla", sanoi hän sentähden, "eivät enää ole minun asianani…"
"Ymmärrän teidät", keskeytti hänet majuri, "enkä itsekin ajatellut kerran niin, kun Herra kutsui ensimäisen vaimoni luoksensa… Mutta nähkääs, nuori mies, aika vie mukanaan enemmän kuin luulemmekaan, kun se kulkee kuningaskulkuaan… ja meidän surumme vaalenee lopulta!"
Keskustelun katkaisi soitto, joka kutsui taasen karkeloon. Muuan nuori upseeri tuli ja kumarsi Annalle, ja hän näytti ihastuksella rientävän pois karkeloivien parveen. Kuitenkin kiinnitti hän silloin Hammariin pikaisen, mutta levottoman, kysyvän, läpitunkevan katseen. Tämä seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä ilmeellä, jossa oli kokonainen maailma ihmettelyä ja epäilyä, saattoiko tosiaankin tämä tyttö tuntea häntä kohtaan sellaisia tunteita, joista hänen vaimonsa oli puhunut kirjeessään. Hän poistui tanssisalista, mutta mihin hän menikään, seurasi häntä kauniin tytön kuva, arkana ja umpimielisenä, samoin kuin sadussa valkoinen orhi houkuttelee kuninkaan pojan yhä syvemmälle metsään. Vielä unissaankin näki hän kuvankauniin olennon ilmestyvän ja katoavan, mutta kadotessaan ikäänkuin viittaavan häntä luokseen, kunnes vihdoin läpinäkymättömästä pilvestä ainoastaan ihmeellinen katse säteili häntä kohden, lempeänä ja kirkkaana ja salaperäisenä kuten yksinäinen tähti keskellä sysimustaa yötä.
Kuinka suuresti ihmiselämän tapaukset lienevätkin riippuvaiset tuumailevasta järjestä ja syvästä viisaudesta, huomaa kuitenkin helposti ja juuri kaikkein tärkeimmissä ja merkitsevimmissä toimissaan, että jotakin on ollut kaiken inhimillisen laskukyvyn ulkopuolella, mutta tämä kuitenkin on niihin olennaisesti vaikuttanut. Sitä nimitetään Jumalan sallimukseksi, sattumaksi, onneksi tai onnettomuudeksi, aina kunkin luonteen ja käsityksen mukaan; nimi kuitenkin vaikuttanee vähän asiaan, kun tätä ei kuitenkaan voi kieltää. Tämä Annan satunnainen kohtaaminen, joka oli tykkänään Pekka Hammarin laskujen ulkopuolella, teki häneen sellaisen vaikutuksen, josta hän aluksi oli tuskin itsekään tietoinen, mutta joka piankin kehkeytti hänen mielessään täyteen selvyyteen sen ajatuksen, että tästä näkyi Jumalan sormen viittaus ja että kohtaus Annan kanssa oli todistus hänen vaimonsa rukousten täyttymisestä. Hänen sielunsa taipui halukkaasti siihen aavistukseen, että tämä oli taivaan viittaus, ja hän kuunteli mielellään kuiskaavaa ääntä: ota pojallesi hellä äiti ja itsellesi uskollinen ystävä.
On kyllä totta, että tämän hedelmän kypsymistä olennaisessa määrin auttoi hänen vaimonsa kirje ja ettei se ilman Annan koko viehätysvoimaa olisi häneen mitään vaikuttanut; mutta toiselta puolen on kuitenkin yhtä varmaa, että kirjeestä huolimatta hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan pian taistelukentällä kaatuen jälleen yhtymistä manalle menneen kanssa, jollei hänen tiensä olisi sattunut Annan kanssa yhteen.
Hammar oli parhaallaan näiden ajatusten saartamana, kun hänet kutsuttiin kenraalin luo. Tämä oli päättänyt lykätä lähtönsä puolipäivään, koska oli tullut tietoja, että hän silloin saisi käsiinsä postin Ruotsista, ja sen johdosta joutui Hammarkin viipymään Klossowissa pitempään. Kuultuaan tämän tiedon päätti Hammar, maksoi mitä maksoi, koettaa puhutella Annaa. Mutta kuinka tämä kävisi laatuun? Jos Susannan käsitys oli oikea, jos Anna rakasti häntä todellakin, eikö hän silloin hyvällä syyllä saattanut toivoa, että tämäkin haluaisi, jollei tavata, niin ainakin nähdä häntä ja että siten keskustelu olisi mahdollinen. Tätä tuumien kulki Hammar verkalleen käytävää kenraalin huoneesta, kun hän äkkiä muutamasta puoliavoimesta ovesta näki puvun vilahduksen, ja hän rohkaisi mielensä ja astui huoneeseen. Siellä oli tosiaankin Anna. Hän oli kaunis kuten aina, mutta Hammarista näytti kuin hän olisi itkenyt, vaikkakin hän hänet nähdessään tekeytyi niin jäykän ja kylmän näköiseksi, että se aivan vihlaisi Hammarin sydäntä.