"Suokaa anteeksi, neitsyt Anna", sanoi hän, "että käytän tilaisuutta hyväkseni saadakseni puhutella teitä, mutta tiedätte aivan hyvin, ettei sotilaan aika ole hänen omansa… minun täytyy pian ratsastaa täältä, ja sitte ei tiedä kukaan, milloin saan teitä nähdä tai saanko koskaan…"
"Kuulostaa siltä kuin teillä olisi jotakin hyvin tärkeää minulle sanottavaa", virkahti Anna, ilmeisesti koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin mahdollista. "Voinenko kentiesi teitä jotenkuten palvella?"
"Kun puhutte minulle tuolla vieraalla äänellä", keskeytti Pekka, "niin teitä tuskin tunnenkaan… Ja kuitenkin muistan niin hyvin kuin se olisi ollut eilen, kun te monta vuotta sitte sanoitte minulle kerran Magdeburgissa, että hän, joka silloin oli ajatuksissani, rakasti minua… Sen päivän jälkeen olen tuskin saanut sanoa teille sanaakaan, ja häideni aikaan…"
Hän katkaisi puheensa. Annan kasvot olivat niin kalpeat kuin marmoriuuni, jonka reunustaan hän, näköjään yhtä kylmänä kuin sekin, nojasi päätänsä, toinen käsi sydämellään. Hammar, joka ei voinut käsittää, että tämä ulkonainen kylmyys oli seuraus äärimäisistä ponnistuksista, joilla hän koetti säilyttää tyyneyttään, piti hänen käytöstään todistuksena siitä, että tyttö oli aivan tunteeton häntä kohtaan, ja sanoi sentähden surumielisesti värähtävällä äänellä:
"Pyydän vielä kerran teitä antamaan minulle anteeksi, neitsyt Anna… en valitettavasti ole oppinut sovittamaan sanojani niin sirosti kuin kenties tarvittaisiin, kun nyttemmin puhun teidän kanssanne… ja kuitenkin on meillä niin monia yhteisiä muistoja, että luulin voivani puhua teille kuten siskolle ja avata teille sydämeni pelkäämättä tulevani ymmärretyksi väärin."
"Ja niin voittekin!" sanoi Anna niin kuiskaavalla äänellä kuin sanat tuskin olisivat uskaltaneet tulla hänen huultensa ylitse.
"Voinko minä?" huudahti Hammar tarttuen hänen käteensä ja pitäen sitä omassaan hänen yrittämättäkään vetää sitä pois. "No, hyvä, kuulkaa sitte minua, minulla on teille jotakin tärkeää sanottavaa, jotakin, joka toisissa olosuhteissa epäilemättä olisi toistaiseksi jäänyt sanomatta, mutta nyt saatte sen kuulla." Hän kertoi nyt vaimonsa kuolemasta, surustaan ja ikävöimisestään, että pian saisi muuttaa siihen maahan, jossa hän oleskeli.
"Ja tämä on ollut ainoa toivoni siitä pitäen, huolimatta siitä, että Susannan viimeinen rukous oli, että minun olisi etsittävä toinen puoliso, ja hän itse on minulle maininnut yhden, jonka rakkauden hän luuli minun voivan saavuttaa ja johon hän ilolla voisi katsoa alas taivaastaan. Olen nähnyt tämän naisen, ja luulen, että hän voisi tehdä minut onnelliseksi ja tulla äidiksi pojalleni… Sanokaa minulle nyt, mitä te arvelette asiasta?"
"Enhän tiedä, kenestä puhutte!" vastasi Anna, veren virtaillessa hänen kasvoihinsa.
"Teistä itsestänne, neitsyt Anna!" lausui Pekka katsoen häneen niin sydämellisesti ja lämpimästi, että jo yksin tämä katsekin olisi voinut sulattaa jään hänen sydämestään, jos siellä todella olisi sellaista ollutkaan.