"Olen sen sanonut, teidän majesteettinne!… Tässä on jokin onneton väärinkäsitys, jonka toivon helposti haihtuvan, kun aika tulee…"
"Minun tahtoni on", keskeytti kuningas, "että tapahtuu ankarin tutkimus!"
Hän kääntyi pois, ja syvimmän huolen pilvi varjosti hänen kasvojaan.
Illalla jaettiin tunnussana: "Jumala meitä auttakoon!" ja samalla annettiin käsky, että sotajoukon oli oltava valmiina lähtöön kuun laskiessa aamuyöstä kahden aikaan. Tämä käsky otettiin vastaan erään aikalaisen vakuutuksen mukaan "sanomattomalla ilolla ja riemulla". Väsyneet eivät enää tunteneet väsymystään, sairaat ikäänkuin saivat uutta elämää, ja he laahautuivat esiin maamajoistaan — sellaisista oli pakkasen tähden muodostettu koko leiri suurimmaksi osaksi — laahautuivat riviin saadakseen olla mukana kaivatussa taistelussa.
Kuningas, joka oli koko aamupäivän viettänyt työskennellen kenraalien kanssa, lähti illalla leiristä, kiedottuna pitkään vaippaan ja, yksin, niin että häntä pimeässä saattoi pitää tavallisena upseerina. Hän tuli niin sille paikalle, johon Smålannin ratsumiehet olivat majottuneet, ja täällä samoin kuin kaikkialla mihin hän oli mennyt, täytti hänen sydämensä ilo nähdessään niin monia pettämättömiä todistuksia siitä, että vanha tuttu henki ja taistelunhalu vielä eli Ruotsin soturein povissa. Majuri Stålhammarin teltin edessä seisoi pitkä, kookas ukko, kuningas puhutteli häntä ja kysyi hänen nimeään. Vanhus, joka ei tuntenut kuningasta, vastasi jurosti: "Städ" ja seuraavaan kysymykseen, kuka asui teltassa, vastasi, että siellä asui Stålhammar.
Kuningas hätkähti ja seisoi liikkumatonna hetkisen, jonka jälkeen hän astui askeleen mennäkseen telttiin. Mutta silloin laski vanhus kätensä hänen olalleen ja sanoi:
"Seis, ystäväni… majuri ei ota vieraita vastaan tällä haavaa!"
Jälleen hätkähti kuningas, mutta tahtoi ratsumiehen kiellosta huolimatta täyttää aikeensa.
Städ, joka katsoi hänen menevän liian pitkälle, tarttui silloin häneen niin kovalla kourauksella, että kuninkaan täytyi sanoa, kuka hän on, jonka jälkeen ukko vetääntyi takaisin, kuten näytti, enemmän suuttumuksen kuin hämmästyksen lyömänä. Teltissä oli kaksi osastoa. Etumainen oli pimeä, mutta takimaisessa paloi valkea. Kuningas meni reippaasti sisemmälle teltanovelle, mutta pysähtyi siellä äkkiä. Hän näki vanhan miehen lepäävän polvillaan ja hänen ympärillään kolme hänen poikaansa, ja vanhus rukoili yksinkertaisin sanoin kuninkaan puolesta ja menestystä taistelussa, joka oli edessä.
"Ja nyt, pojat", kuuli kuningas vanhuksen sanovan, kun rukous oli päättynyt ja hän poikineen noussut, "näyttäkää nyt, että teillä on sydän rinnassanne ja voimaa käsivarressanne, niin voimme kohdata toisemme ilolla, tapahtuipa se sitte täällä tai taivaassa!"