Minä, joka en kuulunut riveihin ja sain siis toistaiseksi olla omassa vapaudessani, olin seurannut virtailevan kansanjoukon mukana ja saanut paikan aivan paterin vierellä. Onneksi ei hän ollut minua koskaan nähnyt eikä sentähden minua tuntenut eikä voinut olla varuillaan minuun nähden. Vähän matkan päässä hänestä seisoi toinen synkkä olento, jota en ennen ollut nähnyt, vaan jonka sitten sain tietää olevan Marienburgin suntion. Juuri kuninkaan ratsastaessa linnanportin lävitse näin paterin salavihkaa lähestyvän suntiota, ja minäkin tein saman liikkeen. He seisoivat muutamassa kaupungin muurin ulkonevassa nurkkauksessa ja olivat melkein kuin ilman todistajia, sillä kenenkään päähän ei pistänyt kiinnittää mitään huomiota siihen, mitä heillä mahtoi olla toisilleen sanottavaa. He puhuivat myös kieltä, jota harvat kaupungin asukkaista ymmärsivät, mutta josta minä satuin olemaan jokseenkin hyvin selvillä. Mutta jotten tarpeettomasti herättäisi epäluuloa, nojauduin minä huolettomasti linnankaivannon ylitse vievän sillan kaiteeseen.
"Älä kysele", virkkoi pater, "vaan tee kuten sanon!"
Suntio teki tuskin huomattavan liikkeen päällään merkiksi, että hän ymmärsi tarkotuksen.
"Vie ruhtinatar hänen luokseen", jatkoi pater. "Tahdon itse pitää lopusta huolen. Ole varma, ettei meidän käsistämme kukaan livahda, ja rikkaudet joutuvat ennenkuin toivommekaan veljeskuntamme omiksi…"
"Aika?" kysyi suntio, kun pater ei virkkanut siitä mitään.
"Kun ensimäinen talo alkaa palaa!" oli paterin vastaus.
Suntio nyökkäsi taasen, että hän ymmärsi hyvin, ja pirullisesti hymyillen lisäsi pater:
"Minun miinani on niin kaivettu ja laitettu, ettei enkelikään voisi sitä tehdä paremmin, ja yleisessä sekamelskassa ei kukaan voi syyttää ketään tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta me tulemme voittamaan kunniaa ja mainetta suurtyöstä, jolla ei ole vertaistaan."
10.
Jesuiitan miina.