Olin vakuutettu, että se pirullinen suunnitelma, josta ensin sain vihiä Elbingissä, nyt tulisi toteutettavaksi. Ja tämä suunnitelma ei tarkottanut ketään muuta kuin autuasta kuningasta, sillä saaliinhimoiset jesuiitat tahtoivat siten saavuttaa veljeskunnalleen jonkun suuren edun, jota he muuten olisivat saaneet kauan odottaa. Mikä tämä oli, sitä oli minun vaikea saada selville, mutta minä aavistin, että se oli yhteydessä suojattini ja ruhtinattareni kanssa, jonka nyt pitäisi oleskella kaupungissa.
Jokainen voi käsittää levottomuuteni, ja se kiihtyi samassa määrin kuin tietoisuus niistä harvoista keinoista, jotka minulla oli tarjolla pahan vastustamiseksi, ehti päästä tajunnassani selvyyteen. Ensi tehtäväni oli, etten päästäisi jesuiittoja, varsinkaan pater Josefia, näkyvistäni. Mitä hän oli puhunut miinasta, jonka hän oli kaivanut ja laittanut niin taitavasti, ettei kukaan voisi sitä löytää — mitä tuli siihen puheeseen, niin olin vakuutettu, että se oli vain vertaus siitä pimeyden työstä, joka yön kuluessa tulisi suoritettavaksi. Mutta että se suunnitelma, jonka hän oli miettinyt, tulisi vaikuttamaan varmasti ja varmemmin kuin se vihollisten miina, joka oli kaivettu kaupungin muurin alle, ellei sitä jollakin tavoin voitu tehdä tyhjäksi, siitä olin aivan varma. Nyt käsitin myös, miksi hän tahtoi saada lykätyksi tuuman, että äkkiarvaamatta tultaisiin kaupunki kaappaamaan kellarin kautta.
Hän tiesi, että Braunsbergin ollessa vaarassa saapuisi kuningas sinne, ja kun hän kerran olisi kaupungissa, niin ei tämä olisi verrattava tavalliseen simpukkaan, vaan simpukkaan, jonka sisällä on jalo helmi, ja sitä saalista ei hän tahtonut päästää käsistään. Nyt oli liittolaisten tuuma kaupungin kaappaamisesta mennyt myttyyn, mutta nyt tahtoi hän itse siepata sekä sen että kuninkaan ja lisäksi korjata veljeskunnalleen ne rikkaudet, jotka hän hämärässä puheessaan suntiolle asetti yhteyteen ruhtinattaren ja hänen sydämensä rakastetun kanssa.
Hädissäni tahdoin rientää kuninkaan luo ja kertoa kaiken hänelle. Mutta ensin täytyi minun sentään saada pater Josef valtaani, ja niin täytyi minun kulkea hänen jälkiään. Minne hän meni, sinne täytyi mennä minunkin. Onneksi minulle vilisivät kadut väkeä täytenään, niin että minun oli helppo häntä seurata. Lisäksi on pahojen hankkeiden laita usein niin, että juuri kun ne ovat mitä parhaimmin ja oivallisimmin suunnitellut ja niiden mestari luulee olevansa aivan varma menestyksestä, juuri silloin ja ikäänkuin tämän varmuuden seurauksena lankeavat he itse kuoppaan, jonka ovat kaivaneet muille. Jumalan sormi se täten viittaa ja ilmottaa kerta kerran jälkeen varotuksensa, vaikka ihminen on aivan kuin sokea, katsoo avoimin silmin eikä kuitenkaan näe mitään.
No niin — valepuvussaan, ympärillään liittolaiset, jotka katsoivat häneen ylöspäin kuten päämieheensä ainakin, kulki pater Josef katua eteenpäin eikä voinut aavistaa, että hänen kintereillään seurasi joku, joka Jumalan ihmeellisestä sallimuksesta oli saanut vihiä hänen sisimmistä ajatuksistaan. Totta on, ettei hän voinut mitään sellaista ottaa laskuihinsa; se oli sattuma, jota hänen oli aivan mahdoton asettaa muiden hänen suunnitelmansa toteuttamista kohtaavain esteiden joukkoon, — mutta juuri tässä sattumassa näin minä Jumalan mahtavan käden, ja sellaiset sattumat kohtaavat ja ovat kohdanneet kaikkia pimeyden töitä, jotka eivät ole toteutuneet.
Näissä mietteissä kulkiessani näin minä paterin pysähtyvän ja puhuttelevan muuatta porvaria. Tämä ei ollut kukaan muu kuin isäntäni, kauppamies Cleve. Luonnollisesti minä pysähdyin ja katselin muuatta oluenpanijan kilpeä, sillä täytyihän minun tehdä jotakin, jotten vetäisi huomiota puoleeni. Sattumalta oli edessäni kaupungin etevin oluenpanimo, josta kaikkiin ympäristön kaupunkeihin vietiin kuuluisaa Braunsbergin olutta, joka tunnettiin nimellä "Füllwurst", ja sentähden ei voinut pälkähtää kenenkään päähän muuta kuin että minä, muukalainen, seisoin ihaillen koreaa kilpeä, jonka kirjotusta minä tavailin.
Aloin juuri pelätä, että seisoin ja tavailin liian kauan, kun kauppamies ja pater-käsityöläinen vihdoinkin erosivat, ja jälkimäinen poikkesi lähimpään kujaan. Nyt sain minäkin jalat alleni ja kaikeksi onneksi jouduin kujan suulle siksi kreivin aikaan, että näin miekkoseni menevän sisään erään talon portista. Talon etupuolen saatoin nähdä kujan suulta. Nyt saattoi kaikki olla hukassa, ajattelin itsekseni, ja epätoivoissani välitin viisi mistään varovaisuudesta, vaan kulin juoksujalkaa kujan lävitse.
Siitä oli kuitenkin se odottamaton seuraus, että minä törmäsin Jaakkoon, joka oli hänkin vapaaksi päästyään lähtenyt katselemaan kaupunkia. Viittasin hänelle että hän seuraisi minua, panematta merkille hänen hyväntahtoista hymyään.
"Tänä yönä tai paremmin sanoen nyt heti", sanoin ruotsiksi, jota kaupungissa ei kukaan voinut ymmärtää, "täytyy sinun tehdä minulle palvelus."
"Luulenpa, että olet itsensä paholaisen kinterillä", sanoi Jaakko, ja hänellä oli siihen hyvä aihe niin minun ulkonäössäni kuin hätiköivissä liikkeissänikin.