"Niin", vastasin minä, "olen paholaisen kinterillä… se on pater
Josef."
Enempää ei minun tarvinnut sanoa, kun Jaakko oli valmis uhraamaan vapaa-aikansa palvellakseen minua tai kenties oikeammin kuningasta, koska se koski myös häntä.
"Näetkö tuon talon?" kysyin minä, eikä se ollut vaikeaa siitä paikasta, jossa seisoimme kujalla.
Talo seisoi aivan yksikseen virran partaalla. Minä olin pitänyt porttia silmällä koko ajan ja nähnyt, ettei ketään ollut kulkenut ulos eikä sisälle. Että pater Josef oli valinnut tämän talon pääkortteerikseen, ei voinut olla suuressa määrin herättämättä ihmettelyäni; mutta se tapahtui kai siksi, että hän juuri siten voi säilyttää salaisuutensa viattoman ja yksinkertaisen käsityöläisen hahmon alla. Sillä talo oli erään nahkurin oma.
"Siellä hän on!" sanoin nyt Jaakolle. "Älä kysele, sillä minä en jouda vastaamaan, minun täytyy tavata kuningas… Mutta pidä silmällä tätä taloa, ja jos hän lähtee ulos, täytyy sinun seurata häntä ja lähettää minulle siitä sana. Sano vain: minä menen, niin minä ymmärrän tarkotuksen, mutta toivon pian olevani täällä jälleen!"
Jaakko ymmärsi hyvin, kuinka hänen oli meneteltävä, ja minä tiesin voivani luottaa häneen.
Riensin siis linnaan saadakseni jos mahdollista tavata kuningasta. Sillä käsitin kyllä, että niin hämärä kuin vaara olikin, niin en voinut häntä pelastaa muuten kuin koettamalla saada hänet lähtemään pois linnasta. Että juuri siellä onnettomuuden oli iskettävä häneen tai, käyttääkseni paterin sanoja, miinan räjähdettävä — sen sanoi minulle kamala ilme paterin kasvoilla, kun hän näki kuninkaan menevän linnaan.
Kuningas oli suuressa salissa upseeriensa ympäröimänä. Minä pysähdyin ovelle, joka vei erääseen holvikäytävään. Kuningas oli mahtanut melkein samalla hetkellä astua saliin, sillä hän kulki lattian ylitse vastapäiseltä ovelta. Hänen otsansa säteili tyytyväisyydestä, ja hänen huulillaan oli vanha hyväntahtoinen hymynsä, joka antoi niin viehättävän ilmeen hänen kasvoilleen.
Hän meni suoraa päätä linnanpäällikkö Antero Erikinpojan luo, joka seisoi keskustellen Johan Rosenin kanssa.
"Olette kuten kunnian mies hyvittäneet hairahduksenne, jonka teitte luovuttaessanne Wormdittin!" sanoi kuningas ojentaen kätensä linnanpäällikölle, jonka posket punastuivat ilosta tämän kuninkaan tunnustuksen johdosta kaikkein näiden urhoollisten everstien ja upseerien läsnäollessa.