Tämä kaupunki oli tehnyt pakkosopimuksen vuosi takaperin, neljä viikkoa kuninkaan lähdön jälkeen kotimatkalle, ja antautunut viholliselle. Wormdittin raati ja porvaristo vakuuttivat tosin, että ruotsalainen puolustusväki oli puolustautunut miehuullisesti ja ainoastaan heidän vaatimuksestaan suostunut pakkosopimukseen, jotta siten vältettäisiin ne julmuudet naisia ja lapsia kohtaan, jotka olivat seurauksena kaupungin vallotuksesta väkirynnäköllä. Oli myös todistettu, että pikku kaupungin alempi väestö oli ollut nousemaisillaan kapinaan. Mutta tuima Herman Wrangel ei ottanut lukuun näitä lieventäviä asianhaaroja, vaikkakin lisäksi tuli, että vihollinen itsekin tunnusti urhoollisen puolustuksen sallimalla sadanneljänkymmenen miehen suuruisen puolustusjoukon marssia matkoihinsa miekkoineen ja ampuma-aseineen, lippuineen, kiluineen ja kaluineen — "mit Säck und Pack", kuten saksalainen sanoo. Sotamarski asetti käskynhaltian sotaoikeuden eteen Marienburgissa, jossa hänet tuomittiin kuolemaan, ja upseerit pantiin vankeuteen. Näiden upseerien joukossa oli Antero Erikinpoika.
Hän oli silloin myös menettänyt muutamia läänityksiä Ulfvesundin ja Skaraborgin läänissä. Mutta kun hän oli tunnettu urhoolliseksi ja pelkäämättömäksi mieheksi, niin oli hänet asetettu linnanpäälliköksi Braunsbergiin. Täällä oli hän osottanutkin riittävästi ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka kuningas oli häneen pannut.
"Saatte läänityksenne takaisin", sanoi kuningas "ja lisäksi annan teille Östran kihlakunnan tuomarinverot!"
Tämä lausuttiin tarkotuksella niin kovalla äänellä, että se kuului yli koko salin. Sitten puhutteli kuningas hyvän hetken onnellista Antero Erikinpoikaa, jonka jälkeen hän kääntyi Johan Banérin ja muiden everstien puoleen, sillaikaa kuin virvokkeita tarjottiin ympärinsä.
Sillä väliin katettiin pöytä salin alipäähän. Minä seisoin kuin neulojen nenillä enkä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä päästäkseni kuninkaan puheille. Oli onni, että ovi lämpimän vuoksi oli auki, niin että minä ainakin voin käyttää ensi tilaisuutta hyväkseni. Yhtäkkiä tuli liikettä salissa. Linnanpäällikön näin lähestyvän kuningasta. Hän pyysi häntä illaksi vieraakseen, ja kuningas nyökkäsi ystävällisesti suostumukseksi.
Niin menivät he pöytään.
Samassa kuulin kumean läppäyksen. Luulin, että sydämeni pakahtuu.
Mutta silloin sattui kuninkaan silmä minuun, ja hän viittasi minut luokseen sinne, missä hän istui yksin pöydän yläpäässä. Se ei herättänyt erikoisempaa huomiota. Kaikki läsnäolijat tiesivät kuka minä olin ja olivat tottuneet näkemään kuninkaan minua puhuttelevan.
Kun menin luo, hymyili kuningas minulle ja sanoi nostaen viinilasin huulilleen:
"Tässä pyykissä on sinullakin osasi!"