Minä en vastannut mitään, mutta kuningas näki, että minä olin kiusaantunut joutuessani kaikkien näiden ylhäisten herrojen kummastelevain katseiden esineeksi, ja hän lisäsi:
"Kas niin, valpassilmäinen kelpo mies ansaitsee kiitoksen kuninkaaltaan!"
"Teidän majesteettinne!" änkytin minä, mutta en voinut saada sanaakaan enempää suustani, sellaiseen pulaan jouduin kuninkaani kiittelyn ja sen tietoisuuden välillä, että salainen vaara uhkasi hänen päätänsä tai että kenties tällä hetkellä pantiin tuli sytyttimeen hänen jalkojensa alla.
Kuningas oli useammissakin tilaisuuksissa tahtonut palkita sitä vähää, jonka olin voinut toimittaa hänen palveluksessaan, ja kun ajattelen kuinka moni mahtava ja arvossa pidetty mies niistä, jotka nyt elävät, on alottanut henkisotilaana, niin olisin kai minäkin voinut nousta kunnian portaita ylöspäin. Mutta sitä en ole tahtonut: minulle on ollut kunniaa kylliksi siinä, että olen saanut palvella suurta kuningasta tietäen saavuttaneeni hänen suopeutensa. Olen ollut Kustaa Adolfin henkisotilaana ja sitten olen palvellut hänen ystäväänsä, suurta valtiokansleria, — mitä muuta kaipaisinkaan?
Olin sentähden aina pyytänyt päästä siitä ylennyksestä, jota kuningas oli minulle tarjonnut, ja epäilemättä odotti kuningas nytkin saavansa kuulla vanhan virren, vaikka minä vain ajattelin, kuinka voisin saada ilmoille sen varotuksen, joka minulla oli sydämelläni. Mutta kuningas ei antanut minulle lainkaan aikaa siihen.
"Mitä tällä kertaa olet tehnyt", sanoi hän, "sen tietävät kaikki, jotka istuvat tässä pöydässä."
Olikin aivan luonnollista, että avomielinen ja rehellinen Antero Erikinpoika oli kertonut koko tapauksen, kuinka olin pelastanut Braunsbergin. Sentähden hymyilivät kaikki nämä tuimat soturikasvot suopeina minua kohden kuninkaan sanojen johdosta, ja Antero Erikinpoika itse, joka ei tuntenut eikä voinut tietää niitä vaikuttimia, joita olin seurannut, seisoi valmiina kertoakseen uudestaan kaikkien kuullen minun osani Braunsbergin onnellisessa puolustuksessa. Hän nousi puoleksi tuoliltaan ja ojensi kätensä minua kohden. Ja kaikkea tätä vastaan en voinut tehdä mitään, en kerrassaan mitään. Olin aivan turvatonna toisaalle ja avutonna toisaalle.
Se oli epätoivon hetki. En voi kuvailla kuinka kärsin. Oli kuin minut olisi revitty kappaleiksi pala palalta, ajan yhä kuluessa ja vaaran lähetessä lähenemistään. Läppäyksen jonka olin kuullut, olin kuulevinani uudestaan, ja minua ihmetytti, ettei kukaan muu sitä kuullut. Mutta tuolla he istuivat, kuningas ja hänen upseerinsa, tyytyväisyydestä ja mielihyvästä säteilevin silmin, ja minä yksin, minä seisoin kuin kärsimätön arvotus heidän edessään.
Muutamat kuninkaan lausumat sanat vapauttivat minut lumouksestani, ja kuninkaan oli täytynyt huomata, kuinka kasvoni silloin kirkastuivat.
"Tule huomenna luokseni", sanoi hän, "saat viedä minulta viestejä valtiokanslerille… silloin tahdon myös katsoa, emmekö voi puhua asioita selville, sinä ja minä! — Aamulla varhain jesuiittain kollegioon!"