"Jesuiittain kollegioon?" kysyin minä.
"Niin, niin", hymyili kuningas, "sinne aion yöpyä!"
Pelkoni kuninkaan henkeen nähden oli siis turha, sillä kukaan kaupungissa ei voinut tietää, että hän aikoi asua tässä talossa, ja aamuun mennessä, jolloin se voisi tulla tunnetuksi, toivoin ehtiväni tehdä paljon, mikä nyt vielä oli tekemättä.
Ja tapansa mukaan kuningas jättäisi sangen pian iloisen pitopöydän ja vetääntyisi pois. Tuskin kukaan muu kuin vahtiupseeri tulisi silloin häntä seuraamaan, niin ettei minun tarvinnut pelätä hänen suurella seurueella vetävän huomiota puoleensa.
Nyt riensin minä ulos. Nyt tunsin voimieni ja rohkeuteni kasvavan, sillä nyt saatoin toimia suuremmalla vapaudella.
Kohta päästyäni ulos pimeään holvikäytävään, jonka synkät varjot tuskin väistyivät parin kattolampun valon tieltä, pysähdyin minä kuuntelemaan, kuulisinko vielä läppäyksen. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä olin kuullut, sen täytyi olla merkki salaliittolaisille johonkin kokoukseen tai toimenpiteeseen, mutta ei sitä, minä olin sen pitänyt. Olikin luonnollista, että jos paterin sanat: "kun ensimäinen talo palaa", tosiaankin merkitsivät jotakin aiottua murhapolttoa, niin eivät he kai torninkellon läppäämisellä vetäisi kaikkien huomiota siihen, mitä heillä oli tekeillä.
Tässä suhteessa tyyntyneenä riensin sentähden portaita alas.
Silloin kuulin alemmassa eteisholvissa, josta ojentautui vasempaan samanlainen holvikäytävä kuin yläkerroksessakin, — silloin kuulin tässä holvikäytävässä hiljaisia, hillittyjä askeleita. Minä pysähdyin, mutta silloin pysähtyivät myös askeleet. Heti kohta suuntasin kulkuni tähän holvikäytävään, ja pian kuulin nöyrän äänen kysyvän:
"Voitteko neuvoa minulle tien kuninkaan luo?"
"Kyllä, mutta kuningasta ei etsitä linnan kellarikerroksesta!" vastasin minä.