"Ah, minä mies parka", jatkoi nöyrä ääni, "miten minä tietäisin, mistä suurta kuningasta etsitään… Eksynhän itsekin tässä suuressa linnassa."
"Olipa silloin onni, mies poloinen, että tapasit minut… mitä sinä tahdot kuninkaasta?"
Hän kertoi pitkän jutun parista ruotsalaisesta ratsumiehestä, jotka olivat ryöstäneet hänen talonsa ja pakottaneet hänet siten turvautumaan kerjuusauvaan, ja siitä tahtoi hän nyt valittaa kuninkaalle. Ei hän kuitenkaan nyt tahtonut tai ei uskaltanut astua suuren kuninkaan eteen, sanoi hän, vaan oli tyytyväinen, jos sai tietää, missä kuningas oli, niin voisi hän varhain seuraavana aamuna langeta hänen jalkojensa juureen ja rukoilla apua.
Sillä puhein seurasi hän mukanani linnasta, ja tuskin olin heittänyt häneen ainoan katseen, ennenkuin tunsin hänet samaksi mieheksi, jota pater Josef oli puhutellut ja joka oli saanut hänen käskynsä "viedä ruhtinattaren hänen luoksensa", kun ensimäinen talo alkaisi palaa. Harkitsin itsekseni, oliko minun heti tartuttava hänen niskaansa ja vietävä hänet syytettynä kuninkaan luo. Mutta olin nyt liian varma siitä, että se mitä nämä pirulliset miehet aikoivat tehdä, tulisi tapahtumaan linnassa, niin että annoin hänen mennä vapaana tiehensä.
Kun hän oli päässyt linnansillan ylitse, näin hänen pysähtyvän ja kääntyvän ympäri, ikäänkuin olisi tähystellyt, pysähdyinkö vai tulinko hänen jälestään. Vähän loitompana näin hänen vielä kerran tekevän samoin ja sitten rientävän pois nopeammin kuin olisin hänestä uskonut. Nyt läksin minäkin kulkemaan samaa tietä rientääkseni paterin ja Jaakon luo.
Mutta samassa paikassa, jossa olin nähnyt hiipivän miehen pysähtyvän ja katsovan taakseen, pysähdyin minäkin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään muuta kuin linnan korkean ja raskaan kiviröykkiön ja valaistut ikkunat siinä huoneessa, jossa kuningas istui pöydässä ylempine upseereineen. Linnankaivannossa näyttivät ikkunoiden valonsäteet heijastavan himmeänä kimmellyksenä. Mutta johtuikohan tämä linnankaivannon kimmellys sittenkään salin ikkunoista, kysyin itsekseni juuri aikeessa jatkaa kulkuani; ja minä käännyin uudestaan katsomaan taakseni jokseenkin samassa paikassa, jossa hiipivä mieskin oli kääntynyt.
Nyt huomasin selvään, että valon täytyi tulla toiselta suunnalta, ja minä seurasin silmilläni linnanmuuria. Silloin erotin pian kapean valojuovan, joka tunkeutui esiin pienestä ikkunasta aivan lähellä veden pintaa. Tämä herätti suurimmassa määrin kummastustani, ja minä päätin, maksoi mitä maksoi, tutkia syytä siihen.
Riensin sentähden takaisin ottaakseni selvän, kuinka voisin päästä tämän ikkunan luo. Minulle selvisi heti, että minun täytyisi mennä sinne pitkin muurin ulkosivua, sillä olisi kuluttanut liian paljon aikaa etsiä sitä käytävää, joka vei sinne linnan sisäpuolelta. Mutta nyt oli kysymys siitä, kuinka ilman venhettä voisin toteuttaa tämän päätökseni. Se kävi kuitenkin helpommin kuin ensimältä olin voinut kuvitellakaan.
Sillan kaiteesta lähti leveä perusmuurin kivireunusta vinoon alaspäin, kuten näytti, alas vesikaivantoon. Minä kapusin hiljaa sitä pitkin ja huomasin, että aivan vesirajassa, parahiksi sen alapuolella, kulki jokseenkin leveä alemman kivimuurin reunus eteenpäin, ja minä otaksuin sen jatkuvan pitkin linnan koko tätä sivustaa. En pettynytkään siinä, ja pian olin pienen ikkunan edessä.
Joku lauloi ikkunan sisäpuolella, ja lähemmin kuunnellessani kuulin selvään ruotsalaisen virren sanat. Se oli sama virsi, jota Niilo Sturen kerrotaan veisanneen, kun onneton kuningas Erik tikari ojossa mieletönnä syöksi hänen vankihuoneeseensa.