"Jos kova onni kohtaakin,
ja vihoihin
saan suurten maailmassa; —
niin tiedän lohdun vakavan:
käyn turvahan
luo Herran taivahassa."
Mielessäni välähti aavistus, että veisaaja oli Pietari, ja sykkivin sydämin jyskytin ikkunaan heti kun sisällä tuli hiljaista. Veisaaja ei kuullut minua, ja minun täytyi uudistaa kolkutukseni pariin kertaan. Silloin kuulin askelten lähestyvän ikkunaa, ja ääni, joka oli veisannut, kysyi, oliko joku ikkunan takana.
"On", vastasin. "Oletko vankina siellä?"
"Olen!" kuului vastaus.
"Iloitse sitten, sillä Jumalan avulla tahdon tulla avuksesi."
Kummastuksen ja ilon huudahdus kuului sisältä korviini.
"Siirrä vain kynttilä syrjään", sanoin minä, "jottei se kieli kenellekään, mitä meillä on tekeillä, ja sitten murramme pois puuluukut!"
Valonsäteet olivat tunkeutuneet parin paksun puuluukun raoista ja taittuneet linnankaivannon mustaan veteen. Nämä luukut olivat lujasti suljetut, mutta meidän onnistui kuitenkin yhteisin ponnistuksin saada ne auki, niin että minä voin päästä sisään.
Heti päästyäni sisälle suljin jälleen luukut ja pyysin vankia nostamaan kynttilän esiin, niin että voimme nähdä toisemme, enkä minä ollut pettynyt, näin edessäni Strengnäsin hurskaan lesken pojan, nuorukaisen, joka oli voittanut puolalaisen ruhtinattaren rakkauden.
Sydämeni oli vähällä pyörähtää ympäri rinnassani, kun näin miten Pietari oli muuttunut sitten viime näkemän. Ei ollut paljon jälellä siitä reippaasta nuorukaisesta, joka salaperäisessä talossa Elbingissä niin ylpeästi torjui luotaan salakavalan juonittelijan ja juuri siten syöksyi onnettomuuteen. Hänet oli siitä pitäen pidetty kovimmassa vankeudessa, ainoastaan jonkun kerran oli hänen luonansa käynyt hänen pyövelinsä. Tämä oli jättänyt vankilan vartioimisen eräälle uskotulleen, joka oli kuuromykkä, mutta hänelle tietysti sokeasti uskollinen.