"Mutta", lisäsin minä, "voitte luottaa minuun… vien uskollisesti ja tunnollisesti viestinne kuninkaalle…"
"Ei, ei", sanoi hän, "minun täytyy itseni häntä puhutella… en henkeni uhallakaan tahdo, että epäluulon varjo lankeaa veljeni maineelle".
Jalo ja uljas neitsyt kävi minulle sääliksi. Koetin vielä kerran esittää hänelle, että hänen oli välttämätöntä luottaa minuun, koska hänen ainoastaan siten oli mahdollinen tehdä jotakin veljensä hyväksi. Minä katsoin kerta toisensa jälkeen ikkunasta kadulle, enkö näkisi vilahdustakaan everstistä, kreivi Thurnista; mutta ketä kaikkia näinkin, niin häntä en nähnyt. Silloin ei lopulta auttanut muu kuin pakottaa esiin molemmat sanat.
"On kysymys veljenne hengestä", sanoin minä, ja hän teristi silmänsä selälleen, ja hänen poskensa olivat niin valkoiset, niin valkoiset, mutta katse näytti epäilevältä. Näytti kuin ei hän olisi uskonut tai tahtonut uskoa minun sanojani.
"Veljeni hengestä?" kysyi hän. "Kuinka voi olla kysymys hänen hengestään?"
"Hänet on tuomittu kuolemaan!" sanoin minä ja kerroin koko tapahtuman ja että tuomion täytäntöönpano oli lykätty ainoastaan kuninkaan armosta.
Tieto teki häneen hirveän vaikutuksen. Luulin hänen kuolevan siihen paikkaan. Hänen silmänsä kävivät kiillottomiksi, ja hänen huulensa vapisivat. Mutta ainoastaan tuokioksi sortui hän sen tuskan alle, joka tahtoi hänet saada valtaansa. Sen jälkeen nosti hän maltilla, jollaista en ollut hänestä uskonut, kauniin päänsä ja kiinnitti silmänsä minuun, ja näissä silmissä piili käsittämätön voima. Minusta tuntui, ikäänkuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni.
"No hyvä", sanoi hän, "otat kai sitten viedäksesi sanani kuninkaallesi?"
Minä en vastannut, vaan syöksyin ikkunan luo, jonka olin jättänyt raolleen. Olin kuulevinani kreivi Thurnin käskevän äänen alhaalta kadulta.
Hän olikin siellä, mutta hän katosi samassa kuin hänet näin. Pari muskettisoturia seisoi talon nurkalla ja katseli ylös parvekkeelle. Kenties tahtoivat he koettaa onneaan, kun "paha henki" ei enää heitellyt suojelevia untuviaan heitä vastaan. Minä tunsin toisen heistä ja huusin häntä nimeltä. Hän kohotti kummissaan katseensa, mutta lähestyi minut tunnettuaan. Minä pyysin häntä kiireimmittäin etsimään kreiviä ja pyytämään häntä tulemaan ylös niin pian kuin voi. Muskettisoturilla oli satoja kysymyksiä tehtävänä, mutta minä vain viittasin kädelläni ja ilokseni näin hänen rientävän pois.